Kyseessä oli siis (käytännössä) ensimmäinen yage-kokeiluni. Annoksena oli 10g mimosaa ja 5g harmalaa. Valmistin liaanisopan keittämällä/haihduttamalla mimosaa yhteensä n. 1h 15min, vaihtaen vedet kolme kertaa. Joka veden talteenoton jälkeen suodatin moskan ylimääräisen kerran, jotta sakkaa ei jäisi. Harmalalle tein samat toimenpiteet. Lopuksi yhdistin nesteet (en harmalaa ja mimosaa) ja haihdutin osan ylimääräisistä vesistä pois. Mimosateestä tuli todella paljon kirkkaampaa ja punaisempaa kuin aiemmalla kerralla (joka siis ei kolissut yhtään liian aikaisen laatoituksen takia
)! Laitoin juomat eri pulloihin ja jätin hyllylle seisomaan (ei ollut jääkaappimahdollisuutta) määrittelemättömäksi ajaksi. Lopuksi kaatelin nesteet varovasti muovimukeihin, jättäen jäljelle jääneet kuonat pullojen pohjalle. Olin muistanut paastota koko päivän.Sitten olikin aika nauttia soppa. En uskaltanut lähteä ulos trippaamaan ilman sitteriä, joten päätin että ensimmäiset huascat otetaan sisällä kotona. Siemaisin harmalat kello 19.10 ja laitoin musiikiksi aiemmin tekemäni dxm-playlistin. Tarkoitus oli istua koneen ääressä mimosadrinkin ottamiseen asti, ja näin teinkin. 19.30 otin mimosat, ja vaihdoin jälleen aiemmin tekemäni yage-playlistin (kiitokset ITENRELUD:lle Santiago Mutumbajoysta) joka sisälsi hyvin pitkälti eteläamerikkalaista alkuperäisväestön musiikkia ja muuta eksoottista/psykedeelistä. Mimosan maku oli vielä pahempi kuin harmalan kohdalla, mutta olin onneksi varannut matkaan omenan, jonka mutustin heti drinkin juomisen jälkeen. Muutama minuutti vierähti vain odotellessa ja omaa olotilaa spekuloidessa, kunnes huono olo alkoi hiipimään. Loppujen lopuksi siitä kehkeytyi hirveä kamppailu oksentamiselle antautumisen kanssa. Päätin, että pelaan pasianssia, enkä oksenna ennenkuin se on mennyt läpi. Olo oli jo hieman kummallinen. Tunsin hyvinkin vahvasti, että kohta lähdetään tripille. Siinä vaiheessa tajusin myös, että se hankalasti kuvailtava olotila jossa adrenaliini virtaa, jota olin aina dxm:n kohdalla luullut osaksi ainetta itseään, olikin osa trippaamisen universaalia luonnetta. En tiedä, pääsinköpasianssin läpi (siinä vaiheessa se ei tuntunut kovinkaan merkitykselliseltä, vaikka siitä oli kuitenkin ollut suuri apu huonon olon sivuun työntämisessä), mutta sitten olikin jo aika oksentaa. Klo. 19.45 kaivoin muovipussin esiin ja annoin palaa. Sain siis pidettyä mimosaa sisälläni 15 minuuttia. Se riitti. Oksentaminen ei ollutkaan niin helpottavaa kuin olin luullut, itseasiassa se teki hyvin kipeää, ja jätti koko tripin ajaksi ahdistavan kivun vatsan ja rintakehän alueelle. Se varmasti vaikutti tripin luonteeseen negatiivisesti.
Oksentamisen jälkeen jäin tuijottelemaan muovipussin pohjalle tuotoksiani, jotka näyttivät yllättäen erilaisilta hyönteisiltä ja eläimiltä, välillä jopa selvästi aivan uusilta eliölajeilta. Hetken aikaa niitä ihmeteltyäni havahduin siihen, että tärisin erittäin paljon, kylmä hiki valui, rintakehää ahdisti ja näkökentässä heitti. Ajattelin, että otin liian ison annoksen, ja nyt saan kärsiä seurauksista. Set & setting ei ollutkaan kunnossa, vaikka olin valmistellut kaiken huolellisesti. Yksinäisyys oli ratkaisevin tekijä. Uuden, vahvan psykedeelin ottaminen jännitti myös. Shamanistiset rituaalimenot kaiuttimista tekivät olon entistäkin ahdistuneemmaksi, enkä voinut n. puoleen tuntiin tehdä mitään muuta, kuin "istua" tuolilla ja psyykata itseäni että "tämä olo menee ohi, kohta pääsen itse tripeille eikä tarvitse enää kärsiä" jne. Ahdistusta tuotti myös ovessani roikkuva tyhjä bassolaukku. Jollain tapaa se "heräsi eloon", sai persoonallisuuden, joka tarkemmin ajateltuna muistutti läheisesti erästä hyvää ystävääni. Kävin aina välillä juttelemassa laukulle, ja pahoittelin, että en ollut ottanut sen tunteita huomioon aiemmin. Pystyssä pysyminen oli erittäin hankalaa, näkökenttä ikäänkuin pätki samaan tapaan kuin tietokonepelit liian hyvällä grafiikalla. Pääni/silmieni tehot eivät riittäneet pyörittämään tätä kaikkien aikojen 3-D -peliä, (epä)todellisuutta. Halasin myös pariin otteeseen laukkua. Se tuntui ymmärtävän minua ja ajattelin, ettei se enää ole surullinen/vihainen kun olin laiminlyönyt sitä, tajusinhan sentään virheeni ja pahoittelin sitä. Saatuani välit kuntoon bassolaukkuni kanssa, ahdistus väheni hieman, ja uskalsin pitää silmiä kiinni katsellakseni visuaaleja. Klo. 20-21 oli hyvin hämärää aikaa, en muista mitä tapahtui missäkin järjestyksessä, mutta pari kertaa oksensin vielä ennen kuin pääsin syventymään silmät kiinni matkailuun. Otin myös kamerakännykällä itsestäni kuvan, koska en pystynyt lähtemään vessaan katsomaan peiliä. Kuvan huonosta laadusta johtuen, en osaa sanoa pupilleistani, mutta muuten näytin järkyttävän omituiselta. Itseasiassa näytän vieläkin, kun selvinpäin tuota kuvaa katson.
En ole koskaan pitänyt niinkään paljoa CE-visuaaleista, johtuen ehkä siitä, etten ole nähnyt niitä tarpeeksi konkreettisesti, silmät auki trippaillessa on enemmän nähtävää, mutta silmät auki heitti vain päässä, joten päädyin kuitenkin katselemaan silmät kiinni. Visuaaleista en muista hirveästi, mutta eri värisiä kuvioita liikkui luomieni alla. Kaikista kiinnostavin CEV oli kuitenkin eräänlainen liikkuva putki avaruudessa. Se oli suunnattoman kokoinen, mutta katsoin sitä melko kaukaa joten se ei täyttänyt kuin pientä osaa avaruudesta. Putki pyöri, ja oli sanoinkuvaamattoman kaunis kaikessa täydellisyydessään. Sen väristä en osaa sanoa mitään, mutta värikäs se oli, aina välillä. Tämä avaruusputki oli vain jotain niin hienoa ja uskomatonta, koska sillä oli täydellisyyden muoto. Pohdin sen olemassaolon merkitystä ja tarkoitusta, mutta en päätynyt mihinkään. Se vain oli, kaikessa kauneudessaan. Sain myöhemminkin tämän visuaalin takaisin aina hetken haettuani. Näin myös jotain muitakin konkreettisempia visuaaleja (konkreettisia ja konkreettisia..), mutta visuaalinen puoli oli silti pienehkö pettymys. Toivoin, että visuaalit olisivat ryöpynneet kuin tyhjästä, ilman tiedostetun ja puolitiedostetun tajunnan antamia vinkkejä, mutta niihin piti keskittyä (joka oli hankalaa) kunnolla että ne viitsivät näyttäytyä.
En kuitenkaan pystynyt keskittymään visuaaleihin kuin vähän aikaa kerrallaan, sillä tukala olo pakotti pitämään silmiä auki ja liikkumaan. Tunsin jälleen tutun olon, minkä saan tajusteita ottaessani (kannabista ei lasketa), "olen huumeissa". Tuo olo on hyvin mielenkiintoinen, sillä yhdistän sen aina lapsuuteeni, ja siihen kuinka pienenä poikana mietin, millaista on olla huumeissa. Tuo olo ikäänkuin toi vastauksen menneisyyden minälleni, joka mietti millaista se on. "Tällaista on siis olla huumeissa!", pikkupoika pääni sisällä ajatteli, saaden vastauksen mieltään pitkään kaivertaneeseen asiaan. Tunsin myös DMT:n läsnäolon, tunsin DMT:n. Tunsin sen olevan samankaltaista kuin unet, alitajunta ja varjoissa lepäävä piilotettu maailma. Siinä oli paljon samaa kuin unissa (en ihmettele että dmt:n väitetään jylläävän unissa), koko kokemusmaailma oli rakentunut poikkeavasti eri tavoin kuin normaalisti. Unissa on tapahtumista riippumatta usein voimakkaana tekijänä erilaiset tunnetilat, jotka poikkeavat tunnetiloista hereillä ollessa. Emotionaalinen olotilani oli hyvinkin unimainen, ja näinollen emootioni korostuivat ja tuntuivat piinaavan ahdistavilta, kun tunteet sattuivat olemaan lähes pelkkää ahdistusta. Yritin tutkiskella itseäni ja tunteitani, mistä ahdistus saattoi johtua, mutta en siinä tilanteessa keksinyt mitään keinoa, jolla päästä pois painajaisesta. Hoin vaan mantramaisesti että olotila ei ole pysyvä, pian olen taas normaali, jne. Tiedostin kuitenkin koko ajan olevani ayahuasca-tripeillä, joka toi lohtua painajaisen keskelle; huomenna olen taas normaali, ehkä. Pariin otteeseen ehdin kuitenkin vakuuttua siitä, että olin menettänyt järkeni lopullisesti, seonnut. On vaikea kuvailla, millaista ahdistus oli, sillä se oli niin syvää ja lamaannuttavaa, että en vain pystynyt antautumaan millekään, en tripille, en visuaaleille enkä henkiseen puoleen. Ahdistus veti minua koko ajan pinnan alle painajaiseen, ja koitin mentaalisilla voimilla pyrkiä pintaan ja rannalle tästä mielen kakofonisesta myrskystä. Suurin osa tripistä olikin tätä taistelua ahdistukseen hukkumista vastaan. Ilmeisesti sain siitä väsytysvoiton.
Kun olo alkoi jo hieman selvitä, lähdin ulos cd-soittimen kanssa. Kieltämättä kuumotti hieman, sillä kävely ei tahtonut onnistua. Pääsin kuitenkin perille järven rantaan kalliolle. Sytytin tupakan ja laitoin musiikkia. Alunperin oli tarkoitus varata mahdollista luontoreissua varten psykedeelistä musiikkia, mutta lähtiessäni kotoa, oli niin mindfucked-olo, että päätin pakata laukkuuni Specialsin levyn ja muuta iloista. Olin ottanut mukaan myös puhelimen, jos jotain sattuisi. Puhelin kuitenkin soi, ja jouduin puhumaan (tyhmyyksissäni kun menin vastaamaan) jonkinaikaa, vaikka ei ollut yhtään sellainen fiilis. Kerroin kuitenkin avoimesti menettäneeni järkeni, mutta minua ei uskottu. No, sain jossain vaiheessa lopetettua puhelun ja katselin järvelle. Maisema oli kaunis, mutta en pystynyt keskittymään, ja palasin kotiin. Kotona päädyinkin kuvaamaan olotilaani kuvataiteellisesti, ja piirsin tietokoneella kuvan, joka kuvasi senhetkistä olotilaani (piirtää en kyllä osaa yhtään). En muista mitä loppuiltana tapahtui, tuskin mitään erityistä, ja jossain vaiheessa menin nukkumaan. Seuraavana aamuna olotila olikin jo melko normaali, joskin hämmentynyt, edellis-iltaisia kokemuksia sulatellessa.
Jälkeenpäin ajateltuna yage-matka oli todella mielenkiintoinen ja kummallinen. Vaikka tripin aikana toivoinkin sen olevan ohi, pidin matkasta erittäin paljon, vaikka se ei ihan vastannut odotuksiani. Odotin visuaalista TAI henkistä matkaa, mutta tulikin vain huono trippi, kun en osannut keskittyä ja antautua liaanivirran vietäväksi. Hirveä, mutta opettavainen ja kiintoisa matka.
Näin loppuun vielä pahoittelu kehnohkosta kerronnasta
Alla vielä se kuva, minkä tripeillä kyhäsin kuvaamaan oloani. Enpä tiedä kuvaako se kuitenkaan kauhean hyvin, sillä tunnelma oli suurimman osan tripistä karmivampi, kuin kuvan tekohetkellä.
