Jotenkin epäilin tämän aineen toimintaa, ja luulin että sillä saa aikaan energisen fiiliksen, sekä lieviä visuaaleja.
En omista milligrammavaakaa joten annostelin silläin näppituntumalla sopivan määrän, ja sekoitin sen akkuveteen.
Olin hakemassa autolla yhtä kaveria meille, josta matkamme sitten polkupyörillä alkaisi.
Paluumatkalla ajatukseni harhaili ja kokoajan idea tuntui huonommalta. Kellokin on jo noin paljon, tänään on päättäjäispäivä ja kaupunki täynnä porukkaa.
Päätin kuitenkin olla välittämättä tästä kaikesta ja nappasin happovedet vähän ennenkuin saavuimme kotipihaan.
Valmistelimme reissua ja rälläköimme yhdestä pyörästä lukon auki, sillä sen avain oli hukassa. Rälläkkää etsiessä varastosta, kävi ihan niinkuin viimekerralla tätä koekemikaalia käyttäessäni. Aloin huomata kuinka kaikki värit ovat yliampuvan räikeitä, kaikki esineet, varsinkin puut, näyttivät erittäin hienoilta. Rälläkän kipinäsuihkusta puhumattakaan, se näytti niin tajuntaa räjäyttävältä.
Pääsimme vihdoin tienpäälle. Polkiessani pyörää alkoi kaikki lihakset mennä jumiin, polkeminen tuntui lähes mahdottomalta, onneksi olin varustautunut tähän ja ostanut yhden lonkeron selvitäkseni tästä lihasjännityksestä.
Pyöräillessämme pientä metsätietä, poliisiauto lähti seuraamaan meitä, ajoivat melko lähellä perässä, eikä pitänyt mitään kiirettä.
Tilanne oli vähän kuumottava, varsinkin jos poliisit päättäisivät pysäyttää meidät ja vaikka tutkia lompakkoni johon olin tunkenut loput 2C-Et.. Onneksi nämä poliisit menetti kiinnostuksen meihin hyvin pian.
Luuli varmaan että pitkätukat laittaa heti huumehita palamaan mettätiellä!
Lihasjännitys katosi alkoholin avulla, ja fiilis muuttui heti paljon rennommaksi.
Saavuttuamme rautatielle aloin miettimään että eikö tämä tätä enempää kolise, aikaa juonnista on kuitenkin jo päälle tunti.
Päätin boostata snorttaamalla, hetken tuntui taas kuin nenä räjähtäisi. Kului ainakin vartti, ei kolise vieläkään.
Odoteltiin että porukan neljäs henkilö saapuisi paikalle, ennenkuin lyötäisiin käryiksi.
Olin järkyttävän hätäinen, halusin polttaa jointin jo heti. Lopulta kuitenkin kaveri saapui, ja päästiin asiaan. Katsoin kellosta että ikuisuudelta tuntuva aika olikin vain pari minuuttia.
Masensin vähän katsoa kelloa, pitäisi oppia elämään huolehtimatta ajasta. Olen alkanut miettinyt paljon elämää, ja kuumotellut sitä että kohta loppuu tälläinen aika elämässä, kuinkakohan kauan sitä pystyy vielä viettää huoletonta elämä ennenkuin pitää mennä töihin, perustaa perhe ja asettua aloilleen.
Nyt ei siitä ollut pelkoa, ajatukseni lensi niin nopeasti, että pystyin sekunneissa miettimään niin paljon asioita että se tuntui loputtomuudelta. Yhtäkkiä aloin miettimään, että mitä tästä tulee, en tiedä mitään annoksista, ja jos nyt juotu happo alkaa vaikuttamaan, meneeköhän överiksi?
Vihdoinkin jointissa oli tulet ja se passattiin minulle. Katselin kaveriani jonkunlaisessa jumihorrostuksessa, pohtiessani miten budi vaikuttaa tähän settiin. Olin ihan ajatuksissani ennenkuin huomasin että kaverini näytti niin paljon minulta. Niin paljon samoja piirteitä, miksi en ollut näitä ennen huomannut? En pystynyt enään istumaan aloillani, nyt pitää mennä. Katsoin molempiin suuntiin raiteita, halusin jostain syystä jatkaa vasemmalle, se vaikutti ainoalta hyvältä vaihtoehdolta.
Tässä vaiheessa ymmärsin että kävelin tulevaisuuteen. Näin välähdyksiä tulevasta, tämän vuoden konemetsä oli hyvin kirkkaana, mutta en nähnyt enään seuraavia. Ensi askeleilta oli vaikea ymmärtää ihan kaikkea, mutta lähiaikoina on tulossa suuria muutoksia elämässäni. Tuntui hyvältä kävellä pois kavereideni läheisyydestä, ei katsoa taakse, kokoajan teki kuitenkin mieli katsoa onko siellä ketään. Olen muutenkin miettinyt muuttoa, sillä tässä kylässä jossa asun, ei ole juuri mitään töitä tarjolla, koulutusmahdollisuudet olemattomat. Mutta nämä on vaan tekosyitä, jolla on hyvä perustella asiaa vanhemmille ja jollain tasolla itselleni. Oikeasti tahdoin vaan etäisyyttä kaikkeen, ja jotain muutosta. Nyt tajuan että elämässä pitää tehdä joskus suuriakin muutoksia, kiinnyn liian helposti kaikkeen.
Puista alkoi muodustua ihmisiä, hahmoja, kasvoja. Radan pölkyissä oli silmiä, jotka tuijotti minua. Osa lempeästi, osa vihaisesti, osa säälivästi, joistain silmistä paistoi epätoivo, ahditus ja pelko. Minua ei missään nimessä pelottanut, tunsin suurta yhteenkuuluvaisuutta kaikessa. Tuli päivä, tuli yö. Olin nyt tunnelissa, näin valoa sen päässä. Soitin kaverille koska halusin puhua hänelle asiasta, tiesin että he olisivat huolissaan, halusin jakaa nämä asiat ennenkuin unohdan ne.
Hän puhui takaisin viisaita mielipiteitä asioista, mutta en pystynyt keskittymään. Kuulin sanoja, tavuja, lauseita, alkukirjaimia.
Ihan kuin puheesta olisi leikattu kappaleita pois, en pystynyt keskittymään siihen.
Olisipa ollut kynää ja paperia, olisin halunnut kirjottaa ajatuksiani, olotiloja ja piirtää näkemiäni silmiä ja kasvoja.
Hämmästyttävintä oli että vaikka kuinka paljon kävelin, en lähestynyt valoa ollenkaan. Aloin keskittymään taas silmiin.
Havahduin siihen että söin jotain. Eikä ollut yhtään mitään hajua mitä se oli, mistä sen otin, ja miten se päätyi suuhuni. Pitkulainen, pehmeähkö, sisältä kirpeä. Päätin nielaista sen, mutta nyt tuntui siltä että en missään vaiheessa ollut syönyt mitään. Tässä vaiheessa haluan huomauttaa että matkani ajan halki on uskomattoman vaikea selostaa, en pystynyt siihen edes egokuoleman ja tripin aikana. Näin koko matkan aikana välähdyksiä kaikesta, aloin tuntea itseni uskomattoman vanhaksi.
Haluanko tietää tulevaisuudesta lisää? En.
Nyt on aika kääntyä takaisin.
Pyörähdin pari kertaa. Olin eksynyt. En tullut kummastakaan suunnasta. Hätäännyin hetkeksi, kunnes aloin pohtia asiaa ja onnistuin löytämään oikean suunnan.
Jokaisella askeleella tuntui kuinka nuorenin, taakka selässä keveni ja koin itseni energisemmäksi.
Nyt kaikki silmät jotka tuijottivat minua näytti ihan erilaisilta kuin äsken. Ne olivat kaikki hyvin onnellisia.
Kaverini olivat seuranneet minua, ja lähdimme takaisin pyörien luo. Menomatka tuntui ikuisuudelta, kokonaiselta ihmisiältä.
Paluumatka oli täysi vastakohta, se ei kestänyt edes minuutteja. Pysähdyin katselemaan näitä kasvoja maassa, se hymyili. Sillä oli jotain asiaa, voisin vaikka vannoa että se kuiskasi jotain, mutta en kuullut mitä, eikä se suostunut toistamaan.
Katselin sen puuhia, se muunteli kasvojaan, välillä ne hajosi täysin käsittämättömiksi, valui kokonaan pois ja hetken päästä muodostui uudestaan erinäköiseksi. Jatkoimme matkaa. Yhdessä kohdassa näin järven, jonka pintajännitys on hajonnut, joku heitti siihen kiven. Pystyin tuntemaan sen kosteuden ja aaltoilun koskettaessani tätä kohtaa. Tämän jälkeen alkoi tuntua että huippu on mennyt, ja nyt laskeudutaan hiljaa alas.
Leiriinnyimme pyörien luokse ja aloin selostamaan kavereilleni kaikkea mitä koin äskeisen matkani aikana, ja mitä käsittelin päässäni. Kuulin askeleen ääniä, ja sillon huomasin että joku käveli meitä kohti, ihan parin metrin päässä.
Kuulikohan hän mitä puhuin? Varmasti kuuli. Istuimme kaikki hiljaa jähmettyneinä. Kun hän oli kohdallamme, kaverini joka ei ollut vielä huomannut häntä päätti kysyä "Hei, otitteko te muutki sitä happoa?"
Toivottavasti tyyppi ei ymmärtänyt, tai kiinnittänyt huomiota meihin.
Hyvää oloa, rentoutta ja egokuolemaa kesti vielä useita tunteja, mutta huippukohta oli ohi, ja en viitsinyt alkaa boostaamaan enään lisää, sillä en usko että tätä syvemmälle olisin päässyt.
Ei niin hyvä näin verbaalisena, unohdin varmasti paljon asioita. Ensi kerralla pitää kyllä ottaa mukaan kasettinauhuri ja tallentaa kaikki..
Loppusanoina, aliarvioin vähän tämän 2C-E aineen, ja todellakin toimii muuhunkin kuin bilettämiseen.
