Normaalisti kun tästä hauskasta keltaisesta jauhosta sai muutamalla murulla messevän pöhnän, bongiin ladattiin tietysti vähän blandattua kukkaa kunnon kasa ja sitten vielä kiva keko tätä jauhetta päälle. Joku saattaisi sanoa että melko vastuutonta. Samaa mieltä. Otin sytkät ja parit pidemmät savut ja annoin bongin kaverilleni. Hetkessä alkoi nousta tuttu kukkahöpinä päälle, mutta normaalisti se nousu pysähtyy johonkin, tällä kertaa jatkettiinkin vain nousua. Silmiä ei enää pystynyt pitämään auki, jalat katosi mystisesti matkasta ja ajatusta suoltaa päästä enemmän kuin ikinä mahdollista käsitellä. Ajatuksen virta siis tuntui murtavan minut alleen. Tunsin olevani täysin yhtä isoa "vaistoa", kuin petoeläin ahdistettuna nurkkaan, jonka vaihtoehtoina on joutua joko tapetuksi tai tappajaksi. Välillä kela pyöri sen verran lujaa että jouduin ottamaan olohuoneen pöydästä kiinni kestääkseni todellisuudessa edes jotenkinpäin. Ei olis pitäny, tämä toimenpide aiheutti vain ylimääräistä pakokauhua sekoamisesta. Ystävälleni kuulemma tokaisin että "täältä ei taideta takaisin tulla", jolla olin saanut hänet ilmeisen huolissaan olevaksi... Saattoi tietysti johtua myös siitä että olin kuulemma huutanut, ynissyt ja itkenyt viisi minuuttia putkeen. Krhm.
Päässäni kela ihmisen eläimellisyydestä kuitenkin vain jatkui. Mietin että "ei tässä petoja kummempia olla" ja ehkä koinkin olevani vain eläin. Näin välähdyksiä ympäristöstäni, tunsin ympäristöni ja kuulin ja haistoin kaiken, vaistoten vaaran. Kuitenkin ihmisyydessäni mietin että tuosta ovesta kun menis rappukäytävään ja siitä pihalle... Ongelma tässä oli, että joka kerta kun yritin mielessäni kuvitella rappukäytävän, joku "käsitteellistämismoottori" päässäni leikkasi kiinni ja tipahdin takaisin eläimeksi. Tämä tapahtui ehkä 4-5 kertaa, jonka jälkeen kyllästyin ajattelemaan koko perkeleen rappukäytävää, kun ei kerta suostu jäsentymään miun päässä ni olkoon sitten jäsentymättä.
Illan pelastajaksi syntyi paikallinen Ihaa-pehmolelu, jonka kanssa tunsin kummaa yhteyttä. Kai sekin oli riittävän eläin. Ilmeisesti kaksi oikeaa koiraa ei mennyt tähän kategoriaan, niistä en juurikaan välittänyt. Ihaata halaillessani aloin palata todellisuuteen ja hiljalleen sain myös kiusattua itseni ajattelemaan sitä pirun rappukäytävää niin, että se kesti jopa päässäni. Siitä sitten hiljainen valuma todellisuuteen, ihmettelemään ystäväni kalpeaa naamaa... "Miten sie tuolta näytät, et kai sie vetäny yli?", kysyin...
