peganum harmala&mimosa hostilis

[realdelusion]

annoksena toimi 15g mimosaa. aiemmin olen kokeillut pienemmillä doseilla mutta en ole saanut irti sitä mitä olen lähtenyt hakemaan. tällä kertaa onnistuin. itse keittelyprosessista en ala jauhamaan sen enempää, suodateltiin molemmat liemet huolellisesti ennen nautiskelua koska kokemuksesta tiesin että en saa muuten viimeisiä röppöjä sakan vuoksi juotua. heräiltiin hyvissä ajoin, matka startattiin harmalalla noin klo 9.30 sunnuntai-aamuna. ajantapoksi kimbleä ja vartin kuluttua mimosan vuoro. kymmenisen minuutin kuluttua aloin huomata selviä merkkejä pahasta olosta, yritin kääntää huomioni muualle, poltin pienet savut ja jatkoin pelin parissa mutta kimblen keskikupolista lähtevä ääni oli jotain aivan kamalaa ja sai vatsan vääntelehtimään vielä enemmän. hetken puhaltelun jälkeen kipittelin vessaan ja annoin tulla.

olo alkoi mennä hieman sekavaksi, siirryin istumaan sängylle ja jatkoin oksentamista (itseasiassa yökkäilin vaan rajusti pää sankon sisällä). olo alkoi ihan oikeasti vyörymään vauhdilla, aina välillä sain skarpattua ja nostettua pääni pois sankosta, palasin hetkeksi todellisuuteen vain tajutakseni että tuijottelen taas sankon pohjaa joka venyy ja venyy ja venyy loputtomaksi putkeksi. olin myös itse osa tuota punaista putkea, yökkäillen rajusti. sain heivattua sankon jonnekkin ja mentyä makuulle. silmien auki pitäminen alkoi olla ihan mahdotonta, oli liian kirkasta, kaikki ääriviivat toistui tuhanteen kertaan violetin eri sävyissä ja ns hyökkäsi päälle väristen ja säkenöiden. koitin niistää nenääni, päädyin ainoastaan pyörittelemään ja purkamaan talouspaperirullaa käsissäni suuren hämmennyksen ja ahdistuksen vallassa (näin vain hohtavan läjän valkoista ja violettia joka soljui sormien läpi, omien liikkeiden kontrolloiminen oli lähes mahdotonta). silmät tiukasti kiinni. tiesin että nyt aletaan menemään syvälle ja kovaa, kerkesin kiroamaan mielessäni omaa tyhmyyttäni ja valittamaan ihan ääneenkin sitä että pelottaa aivan saatanasti.

paikallaan pysyminen ei onnistunut, tajusin välillä kiemurtelevani ja äänteleväni jatkuvasti, aloin pikkuhiljaa sulautua näkemiini visuaaleihin, kadotin todellisuudentajun, en enää ainoastaan nähnyt ja kuullut asioita vaan myös olin ne, täysin. ulisin ääneen etten tahdo päästää irti, en pysty, etten ymmärrä enää mistään mitään. tähän loppui pelkääminen, tilalle tuli vain aivan järjetön määrä surua, kylmyyttä ja yksinäisyyttä. minua ei enää varsinaisesti ollut, oli ainoastaan kaikki maailman suru jota kiemurtelin ja ulisin ulos. kaikki oli jotenkin niin kaukana, pelkkää tyhjyyttä, palelin, en tuntenut enää omaa kehoani, millään ei ollut enää rajoja eikä mikään ollut enää konkreettisesti, noh, mitään. ei aikaa, normaaleja aistikokemuksia, mentiin ihan suuremmissa kuvioissa. kaikki liittyi jollain tavalla naiseuteen, ei siinä mielessä että minä olen nainen, vaan suuremmalla tasolla, ehkä äitiyteen, koko universumi oli yhtä isoa kohtumaista muodostelmaa jonka kaikki paska ja tuska oli keräytynyt yhteen kohtaan, minä (vaikka minuus oli tässä vaiheessa jo täysin vieras käsite) toimin sen purkajana. vääntelehdin ja ’synnytin’ sitä kaikkea pahaa joka tuntui vaan kerääntyvän.

aloin vollottamaan ihan suoraa kurkkua, tajusin että se on ainut keino jolla voin keventää taakkaa. en edes muista milloin olisin viimeksi itkenyt oikeasti ja nyt kaikki padot aukesivat, kärsin koko maailman puolesta. visuaalinen myllerrys silmät kiinni oli edelleenkin ihan mieletöntä, kokonaisvaltaisesti tuntemukset oli todella voimakkaita. poikaystäväni tuli tässä vaiheessa pitämään kiinni minusta, puheli järkeviä ja koitti rauhoitella. aloin pikkuhiljaa taas löytämään itseäni, pienistä paloista, ajatukset alkoivat olla omia. itkin tosin edelleen rajusti enkä voinut pitää silmiäni auki levottomien matrix-efektien vuoksi. näin meidät ulkopuolisen silmin elämänpuumaisena muodostelmana jossa energiavirrat kiersivät sulkamaisina sykäyksinä keskeltä ulos. //EDIT: jossain vaiheessa itkeminen loppui kuin seinään ja tunsin että kasvoin vihdoinkin kiinni miehekkeeseeni, ihan järjetön määrä rakkautta, juurtumista ja yhteenkuuluvuutta, tunsin että meidät on tarkoitettu olemaan niin, siinä, yhdessä.

en ole saanut jäsenneltyä ajatuksia vielä täysin. oli jotenkin uskomatonta miten kokonaisvaltainen kokemus tuo oli, en välillä tajunnut liikehtiväni tai äänteleväni vaan olin vain osa sykkivää massaa. päässä ei ollut lainkaan 'järkeviä' ajatuksia, saati sitten omia. tässä mentiin läpi jonkinsortin egokuolemaa, kadotin matkalla täysin oman persoonani (tämä pelotti ehkä eniten koskaan). rajuin piikki kesti hieman päälle tunnin, jälkimainingit muutamia tunteja (näiden aikana olo oli hilpeä, rentoutunut).

minä olen teidän syntinne sovittanut! eilinen matka oli aivan saatanan raskas, henkisesti ja fyysisesti, pelkäsin ihan mielettömästi mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. tuntuu puhdistuneelta, tässä riittää nyt hetkeksi kelailtavaa.

[King Ink]

Hyvin kuvailtu tarina.

[DaCapo]

mä pidin tosta tarinasta jonka kerroit
ajattelin kasvatella juurkin mimosaa ja peganumia saa nähdä miten kasvattamisen käy... mut joo kiitos tarinasta