Tekee mieli kirjoittaa festareilla kokemastani sienitripistä.
Menin kaverini kanssa chillout-mestaan istuskelemaan. Napostelin tatteja kuin karkkeja karkkipussista ja fiilistelin musiikkia. Jonkin ajan päästä tunsin rentoutuvani ja "löysistyväni", jalat alkoivat painaa eikä tehnyt mieli liikkua metriäkään. Valtava rauhantunne ja euforia valtasi pikkuhiljaa minut. Tunsin niin käsittämättömän syvää rauhaa ja euforiaa, että hoin vain mielessäni "herranjumala tämä on parempaa kuin mikään mämmi ikinä!" En ollut odottanut sieniltä todellakaan mitään sellaista edellisten kokemusten perusteella.
Mieleni kirkastui. Kaikki tuntui järjettömän kirkkaalta ja päivän selvältä. Tuntui kuin olisin ollut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti läsnä ja selvinpäin. Mitä tahansa pohdin tai kysyin itseltäni, tiesin vastauksen. Olin kaikkitietävä! En voinut kuin hehkuttaa kaverilleni miltä minusta tuntuu. Pian en kuitenkaan enään jaksanut puhua, tuntui etten pystynyt enää muodostamaan puhetta.
Kaverini sanoi lähtevänsä telttaan, koska hänellä oli kylmä. Ahdistuin hiukan ajatuksesta, jännitti mihin tämä olo vielä vie minut. Annoin hänelle kuitenkin luvan lähteä.
Jäin yksin istumaan paikalleni ja tarkkailemaan muita ihmisiä. Rauhan tunne palasi, kun tajusin etten ole lainkaan yksin. Mulla ei ole mitään hätää. Tunsin kummallista yhteenkuuluvuutta kaikkien ihmisten kanssa. Katsoin vain ympärilleni ja hymyilin. Olo oli kuin jumalan kämmenellä - täydellisen turvassa.
Joku tuntematon tyttö vastasi mun hymyyn. Häkellyin hetkeksi, kun hän tuli juttelemaan. En jotenkaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, tuntui raskaalta käsitellä sanoja, vaikka ne olivat suomea. Yritin mongertaa, että olin niin tateissa etten nyt ole keskustelutuulella. "Ei se haittaa", hän sanoi ja halasi minua. Ihania ihmisiä!
Yhtäkkiä tajusin, että rakastan syvästi joka ikistä ihmistä siellä. Joka ikistä ihmistä maailmassa. Enhän mä ole koskaan yksin, nää on kaikki mun laumaa! Me ollaan kaikki yksi iso lauma.
Ajatukset alko menemään monimutkaiseksi. Makasin lattialla ja silmät painuivat kiinni. Näin niin hurjaa 3d teatteria, että huhhuh. Paljon värejä, muotoja, kukkasia, fraktaaleja.. Tuntui että kaikki muodosti jotain tarinaa, jota seurasin kuin piirrettyä. Todellisuudentajuni oli hämärtynyt. Arki alkoi tuntua epäuskottavalta, muistan oikeasti pohtineeni kumpi on totta; tämä hetki vai asuinpaikkani ja muu elämäni? Mitä on todellisuus? Olenko minä olemassa? Välillä ajattelin jostain syystä entistä kämppistäni ja muita välähdyksiä elämästäni, tajusin kertaheitolla kaiken. Kaikki tuntui ainoastaan hyvältä ja selvältä, ja loput turhalta.
Minua pissatti, mutta en muistanut olinko käynyt pissalla vai vain ajatellut sitä. Menin ulkoilmaan. Se tuntui raikkaalta ja värit hyvin kirkkaalta. Kaikki puut olivat keväisen vaaleanvirheitä! Kaikki mihin katsoin kiermurteli. Tuntui täysin luonnolliselta pissata sen enempää puskaan menemättä. Olin varma, että kaikki ihmiset ymmärtävät minua. En osannut hävetä enkä edes ajatella, että jotain asiaa voisi nolostella. Olin valmis jakamaan jokaisen palan itsestäni kenen tahansa kanssa. Olemaan täysin rehellinen. Tulin yhtäkkiä sinuiksi itseni, maailman ja muiden kanssa. Uskomatonta.
Jossain vaiheessa sienten vaikutukset alkoivat laantua. Menin aamuaurinkoon makaamaan kavereideni kanssa. Minua hymyilytti.