Vituttaa _todella_ paljon
Lauantaiset synttärini, joiksi olin suunnitellut porukalla happy hc/dnb-bileisiin menoa menivät nyt siis uusiksi, ilmoitin viestillä suru-uutiset ja suljin kännykän. Korvatulpat korviin ja kotiin kovalle lattialle makaamaan, sensoriset/motoriset deprivaatiot käyntiin ja tehokasta ajattelua kehiin. Puoli tuntia samassa asennossa liikkumatta hiljaisuudessa tekee ihmeitä, tunti oli jo hyvä. Askeettiseen ahdistuksenviiltelyyn kuului myös villasukka toisessa jalassa, jota oli oikeus siirtää kylmään jalkaan aina suurten oivalluksien jälkeen, tai sopivan checkpointin tullessa. Ehdollistamista järkevää, ei-ahdistunutta olotilaa kohti. Eli meditaatiosyklini kulki lattialla ensin myötäpäivään tunnin ajan, paistoin joka kanttia kehosta lattialla ainakin vartin (tässä se postissa tulossa oleva piikkimatto olis saanu jo olla kuvioissa), ja sitten vastapäivään, tuhoten vähä vähältä onnellisuuteni syöpäkasvaimia järkeilemällä, näkökulmia vaihtamalla ja hyväksymällä ahdistusta. Kieltäydyin sammuttamasta yhtään pidemmäksi aikaa ihmisen perusturvallisuudentunnetta.Tässä vaiheessa sitten päätin tehdä lisää jotain uutta, salsa-patonki uuniin, ja hyvin vahva JWH-018 - sambal oelek-tahna rapean patongin päälle. Takaisin lattialle kivuliaan odotuksen, ja kiusaavan lisäodotuksen jälkeen. Kapsaisiininhehkuinen päihdyttävä vehnätöötti. Pää on tyhjä äänistä, turhasta ajattelusta, levollisessa olemisen ja ajattomuuden tilassa ja pärinä alkaa ensimmäisillä suupaloilla. Fyysinen keho lähtee liikkeelle chilin potkuista kuin juna pysähdyksen jälkeen. Patonki tuntuu koettelevan solujani infernaalisella poltteella. Olen viime viikkoina kuvaillut JWH:n liiallista kolinaa ontoksi konemaiseksi jyskytykseksi, mutta tällä kertaa olo on lempeä ja voimakas, polttava synerginen syke.
Pahin ruoskintavaihe on ohi, ajatukset ovat asettuneet kotoisiin uomiinsa ja minä sohvalle. Yhä tulpat korvissa, en näe syitä ottaa lisä-ärsykkeitä vielä. En ole vielä varsin valmis päästämään vaihteeksi riuskaa otetta itsestäni, chillistä on viime aikoina tullut liiaksi filli, JWH-ajan ja oman laiskuuden syytä ehkäpä. Mutta ilman ääniä, paikallaan-olo sai nyt vaihtelua laulukulhosta. Niin kauan kuin olen sen omistanut olen aistinut sen potentiaalin meditaatiovälineenä, ja tottahan se on. Ensimmäinen ding pysäyttää, toimii kuin hälytyssireeninä, "slow down moooon, päässäs sun täytyy olla ajan tasalla tai muuten menee vituiks", seuraavat dingit yhdistin silmien avaamiseen/sulkemiseen, seuraavilla "hyväksikäytin chakroja", vaikken niihin ole perehtynytkään juuri ollenkaan ajattelin koettaa ottaa siitäkin vähästä aavistuksesta mahdollisuudet käyttöön antamalla hyödyllisiä/opettavaisia merkityksiä ja kulkemalla tunneälyn polkuja henkilökohtaisten maaliviivojen luo. Ja yli. Jokainen ding avasi/sulki silmät ja laulukulhon ulina kulki hissin lailla chakrojen matkan päästä jalkojen väliin, tai päinvastoin. Keksin edetessäni lisää kehittäviä merkityksiä typerääkin typerämmille asioille, liikaa kuitenkaan itseäni uskon asioilla stressaamatta. Koko iltaa oikeastaan sävytti sellainen asioiden ylimerkityksellisyys, mielen voiman tutkiminen, ihmisen tapojen tutkiminen sisäisen rauhan kaipuun motivoimana.
Ja sitten niitä sieniä!
Desi sitruunamehua ja täsmällisesti kello kahdeksan yksi gramma silokkeja möyrimään. Jostain biisistä on jäänyt mieleen "Was this trip really necessary?" pyörimään. Nyt voi sanoa, että on. Mitä parempaa voi psykedeeleillä tehdä kuin opettaa itseään? Mitä parempaa ihminen voi tehdä kuin opettaa itseään tulemaan onnelliseksi, pysymään terveenä, toimimaan rohkeammin ihmissuhteissa ja käsittelemään tunteitaan. Psykedeeleillä tuntuu, että saa tyydytettyä himon "tehdä enemmän". Päätin palkita itseni menneen illan onnistuneesta ajattelusta pienellä rentoutumisella, boostasin itseäni villasukalla, kahvilla ja konjakilla. N. 20 minuuttia nauttimisesta, ensimmäiset "sienissä"-fiilikset tuntuvat jo.Ajattelin kerrankin katsoa, mitä tapahtuu jos sitä vain istuisi koko tripin ajan. Sitoudun tähän ajatukseen sen sijaan, että tavalliseen tapaan olisi nousut sisällä ja leijailisi lopun iltaa ulkona. Ikinä ei ole tuntitolkulla paikallaan istuminen tuntunut yhtä merkityksekkäältä. Ajatuksia, perusteluja, ideoita, johtopäätöksiä, teorioita ja tilanteen uudelleenarviointia. Nyt-hetken tärkeys nousee esiin elämäni valintoja tarkastellessa, huomaan pyrkiväni alituiseen ”nyt-hetken” kuplaan, mutta välttämättä en aktiivisesti pidä itseäni siellä. Laiskottelua ja epäröintiä pyörremyrskyn silmässä, vaikka liikkuvan keskuksen mukana pysyminen olisi varmasti tyydyttävämpää. Savujen poltto liittyy kiinteästi nyt-hetken jahtaamiseen, mutta tuppaavat kasauttamaan elämässä asioiden käsittelyä, ainakin itsellä, koska puhtaasta nyt-hetken kokemisesta haluaisi keskittyä nauttimaan täysillä. Pyykit voi aina pestä huomenna, eikä ne sossun hakemukset nyt niin päivän päälle ole.
Istun huoneen keskellä, sohvalla, fyysisesti. Abstraktilla tasolla olen nyt-hetken imuvoimassa, energia täydellisesti kanavoituna, tehokas ja rauhallinen ajattelija. Keskittyneenä olemiseen, tavoittamattoman saavuttamiseen, aina lähes ihanneminässä, kunnes kaikki muuttuu sekunnin murto-osassa ajattelun villisti haarautuvaksi spiraaliksi. Ajojahdiksi, jossa on itse riistaa ja pyssynhaltija. Lähes hurmoksellisena kokemuksena koin ”elämän tarkoituksen” löytämisen. Löytää merkitys joka tyydyttää, tai muuttuu itselleen riittävällä vauhdilla kohti selvyyttä. Demonstraatioksi laitan käden seinään, luon sille merkityksiä, kuten vaikka ”joskus yksinkertainen ja uuvuttava tehtävä voi sisältää suurimpia opetuksia mitä elämä pitää sisällään”, tai ”on mukava tuntea täydellistä luottamusta johonkin”, tässä tapauksessa seinään
Mutta jne. you get the point. Elämän perusarvot alkavat selkiytyä, nyt-hetken merkitys ja tilanteen herruus näkyä. Menneeseen ei jaksa pahalla palata, eikä tulevaisuutta pelätä. Eikä sitä, että nojatuoli irvistää ja näyttää kieltä.Olohuoneen nurkkaus johon olen suuntautuneena, katse lukittuna, alkaa muuttua Dalimaisen surrealistiseksi 2d-kuvaksi. Kello hymyilee ja pysähtyy. Kävelee taaksepäin, osoittaa minun oivaltaneeni jotain ihmisen ajasta ja sen subjektiivisuudesta. Seinään nojailu ja oven halailu on parasta mitä ihminen voi tehdä
Arkipäivän sivuutetut asennot, kuten askelten vaihdoksessa mm. oleva välitila, jossa on jännittyneenä astuva jalka yhä ilmassa, tuntuvat tutustumisen arvoisilta. Kaikki mitä ei ole ennen tehnyt koska se on tuntunut typerältä ja merkityksettömältä, kiinnostaa. Tylsän värinen verho joka erottaa huoneeni ja olohuoneen tuottaa suuria elämyksiä. Kävelen ”ilman käsiä” päin verhoa ja annan sen lipua kasvoiltani alas, paljastaen hitaan harjoituksen monia merkityksiä. Istun vitullisessa solmussa ja juon lämmitettyä vettä. Syön jäätelötikun, pidän lusikkaa suussa kunnes tiedän miltä lusikka maistuu eikä metalli. Vapautan äänihuulieni psykedeelisen potentiaalin, kuuntelen mitä ääniä musta lähtee Nyt-hetkessä tiiviisti keskittyneenä, saan opetuksen, puolitietoisesti. Niin tiivisti kiinni, että ei tee mieli irtaantua, sillä ”elämän tarkoitus”, vaikkakin muutaman sekunnin homma, vaatisi uudelleenmäärittelyä ja ei viitsisi taas ”pohjalta” aloittaa. Ajaudun savujen väsäys-vaiheeseen nyt-hetkessäni. Tekisi mieli sukeltaa savupussiin, eläimellisen näköisiä ovat. Väsään naurettavan liialliset paukut, hymyssä suin, ”joo joo tiiän mitä teen, näitten jälkee totean et väsäsin liian isot”, muserran nuppua voimalla, tunnen kukintoni läpikotaisin. Noh, röökiä sit tottakai vielä, ja keuhkoooooooon!!!! Tuf, vitulliset pärinät. Tajunta räjähtää enkä pysty enää keskittymään, blokkaan itseni nyt-hetken ulkopuolelle. Aistin huoneen katosta tulevan valoa ollessani silmät suljettuina. Kutsuvaa valoa. ”Korkeampia ajatuksia”, oli termi joka rupesi pyörimään mielessäni. Eräänlainen yllyttävä henki/ilmapiiri alkaa vallita huoneessa ja päässäni. Sisäistä puhetta tulee jatkuvalla syötöllä, siellä missä olisi taukoja normaalisti, oli nyt ”siansaksa-fillejä”, ”Näpänäpäniinäpä” yms
Hullun puhetta muistan ajatelleeni. Jossain vaiheessa oloon tuli myös leikkisä vivahde ”mikäs merkitys sulla siellä on?” ”onhan mulla täällä ehkä joku” = loputon sykli arvailua ja merkityksen muodostumista arvoituksesta.Mutta tosiaan, niiden korkeimpien ajatusten takana olivat lopulta ajattomat, paikattomat, sukupuolettomat ”valo-olennot”. Tunsin heidän olevan lähempänä ja samanaikaisesti kauempana ihmistä kuin mitkään muut oliot. Minut oli oivalluksieni myötä kutsuttu valo-olentojen arvokkaaseen seuraan, mutten sinne koskaan ”päässyt” varsinaisesti, koska savut tuhosivat keskittymiskyvyn, eli avaimeni ”sinne”. Sain kuitenkin esimakua siitä, minkälaista on elämä olennoilla, joilla ei ole arkea, ei rutiineja, kymmenien (oli vähän aikaa vaan tutustua, inhimillisiä olivat jos oli tuhat elämää takana, saati sit maailmankaikkeus) ihmiselämien muistot, pohdinnat ja kokemukset ajattelun tukena. Ei fyysistä olomuotoa, ilmentymiä enemmänkin, piirteitä jotka näynomaisesti heijastuvat omasta alitajunnastani.
Musiikkia ei muuten jaksanut oikeastaan yhtään koko tripin aikana, yhdessä tajunnanvirrassa oli enemmän kuin tarpeeksi työstettävää. Loppuillasta päädyin kavereiden kanssa baariin, jossa oli äärimmäisen helppoa mukautua vastaan yllättäen tuleviin keskusteluihin. Yhteinen aaltopituus oli helposti löydettävissä, varsinkin humalaisia ikään kuin luki, toimi vihjeiden perusteella ja korjasi keskustelun hedelmät nauruna tai uutena aiheena pois. Sosiaalisesti estoton ja luottavainen olo. No tähän loppuun vaikka ylistysanimaatio sienille. O/ o_
jotenkin tuli mieleen DMT..? ^^