Taustatietoa:
Olen mies, ja painan n. 55kg
Illan aineet:
Silokkeja 30kpl, sitruunamehussa. (+ myöhemmin tarinassa lisää.)
5g rutikuivaa kärpässientä.
Trippailu lauantai-illan taustoja:
Eli siis, olimme kolmen kopla. Minä, Inkeri ja Enni. Olimme tehneet pirtelöt jotka oli terästetty halvalla kuohuviinillä, ja sienillä. Inkeri oli sienineitsyt ja hänen pirtelönsä sisälsi silokit sitruunamehulla..Omassa pirtelössäni oli kärpässienet. Itse olen trippaillut silokeilla aiemmin, mutten koskaan kärppäreillä. Enni on ”absolutisti”, joten hän oli illan ainoa selvä henkilö : D
Ilta:
Olimme juoneet pirtelöt, Inkerillä ei ollut mitään ongelmia saada omaa pirtelöään alas, mutta omassani murskatut kärpässienet maistuivat voimakkaasti ja en saanut pirtelöstäni puoliakaan alas, ja jouduin kaatamaan loput vessanpönttöön. Sen jälkeen katselimme elokuvaa Cry Baby (pääosassa esim. Johnny Depp). Kesken elokuvan kauhea pahaolo iski ja laattasin mahani tyhjäksi vessassa. Olo oli helpottunut koska pahaolo oli vähän poltellut jo elokuvan aikana. Elokuvan loputtua nousimme ylös sohvalta ja Inkeri ei meinannut pysyä pystyssä. Hän kuvaili oloaan iloiseksi ja että olisi ollut kauheassa kännissä. Visuaaleja ei kuulemma näkynyt.
No tästä se hauskuus sitten alkaa kun olen allapäin ja halusin itsekin silokkeja. Hetken pohdittuani päätän ottaa sieniä ”hyppysellisen” (mikä oli huono idea!) (ei mitään arviota paljonkohan siinä olisi ollut…). Ehkä kärpässienet olivat jotenkin vaikuttaneet, enkä osannut ajatella järkevästi enää tässä vaiheessa.
Syön silokit happaman piimän kanssa, ja menemme Inkerin vanhempien makuuhuoneeseen kaikki kolme makaamaan isolle parisängylle. Inkeri alkaa soittaa puhelua hyvälle ystävälleen. Yritin estellä, mutta hän sanoi että hän ”kaipaa kaikkia”. Enniä huoletti jo meidän villi meno. Inkerin soitellessa pahaolo iski taas. Ajattelin päässäni ”En oksenna! En varmana oksenna!” Ramppasin huonetta ympäriinsä ja yritän mennä makaamaan sängylle (MYÖHÄISTÄ!) Oksennus lentää kauhella voimalla. Kädet suuni edessä yritän päästä nopeasti vessaan mutta oksennusta lentää käsieni välistä pitkin lattiaa ja tapettia. Päästyäni vessaa en kerkeä kuin oksentaa vähän pönttöön… Inkeri kiljuu puhelimeen: ”Kaveri laattasi, pitää mennä!” Ja Enni kirkuu täyttä kurkkua. Inkeri on hätääntynyt ja käskee Enniä hakemaan pyyhkeitä oksennuksen siivoamiseen. Oksennuksessa on kokonaisia sienen palasia.
Enni heittää pyyhkeitä minulle ja Inkerille ja alamme siivota sotkua. Enni kirkuu ”hyi!” ja vain seisoo paikallaan. Siivotessani lattiaa voimakkaat visuaalit alkavat puskea päälleni. Lattiassa alkaa näkymään erilaisia kuvioita ja olo on muutenkin sekava. Olen kauheassa paniikissa. Siivottuamme Inkeri käskee meidän lähteä (Hänkin oli kai vähän shokissa
). Enni auttaa minua vähän. Olin jo niin sienipöllyissä että en okein tajunnut mitä tein. Ihmeellisesti sain takkini päälle ja lähdemme Ennin kanssa. Nappaan pyöräni pihalta paniikissa ja alan ajaa, Enni huutaa että odottaisin häntä. Minulla ei ollut mitään hajua minne menisin. Tässä vaiheessa voisin sanoa että tuleva paniikkikohtaukseni alkaa. Ajaessani käteni nykivät voimakkaasti ja meinaan kaatua. Silmäni räpyttävät ihan itsestään eivätkä meinaa pysyä auki. Hengitykseni on kiivasta. Kuulen päässäni epämääräistä puhetta. Kysyn Enniltä tuleeko ketään. Ketään ei kuitenkaan näkyny mailla halmeilla, mutta silti kuulen ääniä… Pian saavummekin kerrostaloni pihalle.
Enni saattaa minut kerrostaloni pyörävaraston eteen (jotka sijaitsevat kerrostalon alakerrassa) Sanoin hänelle pärjääväni tästä eteenpäin (Taas huono idea!) ja hän lähtee kotiin. Olessani varastossa kuulen äänet kovempana… Epämääräistä puhetta ja kopsahuksia… Huudan tyhjälle varastolle ”Onko täällä ketään.” Minulla on kokoajan tunne että jokin oli varastossa. Pyörävarastosta pääsee käytävään jossa on ovia eri tiloihin. (sauna, pyykkitupa jne.) Harhaudun menemään tyhjäänhuoneeseen jonka tarkoitus oli olla jonkinlainen kokoontumishuone. Huudan taas ja kyselen oliko huoneessa ketään vaikka huone on avara ja melkein tyhjä. Käteni nykii oudosti ja luulen sitä jonkun toisen kädeksi ja kiljahdan kauhusta. Jätän huoneen ja pääsen viimein oikeasta ovesta rappukäytävään. Pystyssä pysyminen on melkein jo mahdotonta ja meinaan pyörtyä, enkä meinaa nähdä eteeni kun silmät eivät pysy auki. Hengitykseni on kiivasta vaikka en muuta kuin kävele (ilmeisesti hyperventiloin) Kutsun hissin alimpaan kerrokseen ja astun sisään. Painan nopsasti oman kerrokseni nappulaa ja katson itseäni hissin isosta peilistä. Olen kauhistuneen näköinen. Silmät ovat lautasen kokoiset ja hengitys edelleen kiivasta.
Asuntoni ovella käteni tärisevät ja en meinaa saada avainta lukkoon. Eikä voimakas pyörtymisen tunne auta asiaa yhtään. Lopulta kumminkin pääsen sisälle asuntoon.
”Onko täällä ketään…!” Ei vastausta. Onneksi porukat olivat jossain muualla. Asunto on pimeä, en sytytä valoja koska minulla oli suunnitelma jo valmiiksi. ”Jos pyörryn sänkyyn niin ehkä porukat luulevat että nukun kun he tulevat” Tilani oli jo niin vakava että en pysynyt pystyssä enkä nähnyt eteeni. Tunnustelin seiniä päästäkseni huoneeseeni. Tunsin pyörtyväni, tunsin kuolevani... Hätänumeroon soittaminen oli lähellä mutta en löytänyt kännykkääni mistään…
Lysähdin sängylle ja ajattelin että tämä on loppuni… Kuoleman tunne oli niin voimakas. Voimakkaat eri väriset visuaalit vilkkuvat näkökentässäni… Tunnen että kuolen siihen paikkaan…
Pakotan itseni istualleen ja ajattelen: ”Minä en kuole nyt, minä en ole niin heikko!” (tsemppasin itseäi)
Sängyn reunalla istuessani hengitykseni alkaa palautua normaaliksi ja silmät lopettavat vähitellen räpytyksensä.. Lihakseni eivät enää krampanneet, mutta olivat niin kipeät etten meinannut päästä sängystä ylös!
Lopun iltaa olin kuin aivokuollut. Istuin vain tv-tuolissa ja olin katsovini televisiota vaikka mieleni oli jossain muualla. Olin niin järkyttynyt tapahtuneesta että seuraavan päivänkin olin ihan kuin masennuksessa.
Loppusanat: : Eli siis kaikki tuo kauheushan johtui paniikkikohtauksesta, joka alkoi tuosta kun oksensin kaverini lattialle. Tyhmänä en ollut edes koskaan lukenut tarkemmin paniikkikohtauksesta. Toivon, että kukaan ei tulisi kokemaan samanlaista trippiä kuin minä, vaikka uskonkin että se tulee tapahtumaan melko monellekkin. Varautukaa siis trippiinne huolella, ja älkää aliarvioiko päihteenne voimakkuutta…
Ja tottakai kokemus oli opettavainen. Oikein kantapään kautta... :hmh:
