Kaksi kierrosta sieniä kolmeen viikkoon takana… Pakko yrittää jäsentää tätä! Historiana kaksi kokeilua Ayahuascaa, mailman kipein salviatrippi, dexmisotkuista puhumattakaan (tätä ei enää mulle
). Ja tolkuttomat määrät hatsia... Mutta nyt sienet, cubensikset omalta ikkunalaudalta vei sinne minne toivoinkin. Mutta vasta toisella kerralla. 
Ensimmäinen kokeilu oli kokeilu, annos oli kokeilu (<3g). Matkaseuran kanssa tehtiin sieniteetä musteherukkamehulla, kumpikaan meistä ei ollut tatteihin puuttunut joten hieman odottava tunne oli päällä. Kaverini oli hieman huonolla tuulella hakiessaan minua kotoa, ja luulenkin että tämä antoi minun reissulleni hieman passiivisen ja ikävän suunnan.
Aloin parinkymmenen minuutin päästä juomisesta , ehkä kahdeksan maissa illalla voimaan hieman pahoin, mutten tästä ollut kovinkaan huolestunut tietäen omat ”matkapahoinvointini”. Hiljalleen aaltoliike saavutti myös silmäni, koriste-esineet alkoivat tanssahdella musiikin edetessä, tämä oli tietenkin ihan viihdyttävää, ihailin huonetta ehkä jonkun vartin, katselin ulkona pimeässä tanssivia mäntyjä, mutta taustalla oli kuitenkin hieman ”suuttunut” ja itseäni ja tekemisiäni väheksyvä olo, vaikka ikää minulla on ”jo” 27, toistelin päässäni ajatusta ”vain kakaroista tekemässä pahojaan”, itse asiassa pitkin iltaa. Kaverini laittoi telkkarin päälle, katkaisten yllättäen ”flowni” aika seinään.
Olin hieman pettynyt ja meninkin istuskelemaan vessan lattialle yksinäni hetkeksi aikaa, saadakseni fiilistä takaisin kondikseen. Lattialaatat oli kyllä nättejä, mutta sienet vie minne ne tahtoo eikä hirveästi kysele. Ärsyynnyin ja koin hieman että matkani oli telkkarin takia pilalla. Pari tuttavaa soitteli tämän jälkeen ja kyseli, voisivatko he tulla kylään. Hetken asiaa tuumittuamme hellyimme ja kutsuimme parivaljakon lämmittelemäänja tuomaan lisää energiaa tilanteeseen. Kaverit tuli kylään kysyen ensimmäisenä, ollaanko täällä ihan sekaisin. Suutuin tästä mielettömästi ja sanoinkin kavereille et jos nauramaan tai itseänne meidän kustannuksella viihdyttämään tulitte, voitte painua ulos samaa tietä kun tulittekin. Kaverit hiljeni, mutta vain hetkeksi, kunnes alkoivat udella liikenisikö teetä heille... Ai saatana! Tämä alkoi vituttaa entistä enemmin, ja sanoinkin heille että nyt paljastitte aika rumasti korttinne, me kutsutaan teidät kylään ja te tuutte tänne pummimaan! Suuttumuksesta on hankala päästä pois sienissä... Hiljalleen aloin kuitenkin vaipua omiin ajatuksiini, yrittäen työntää kaverit pois mielestä vaikka he paikalla olivatkin.
Vaikka tunsin olevani lähes selvä (jälkeenpäin voi sanoa , en todellakaan ollut), pettynyt, kavereilleni vihainen ja muutenkin valmis heittämään pillit pussiin koko päivän suhteen, ajatukseni veivät minut miettimään, miksi tästä niin ärsyynnyin ja aloin ymmärtämään että itse asiassa olen kovinkin samanlainen, kyllä minä ympäröivistä ihmisistä otan hyödyt jos sellaiseen avautuu mahdollisuus. Tästä soimasin itseäni pääni sisällä pitkään ja hartaasti, miksi aina pitää miettiä asioiden hyötysuhteita, voisiko joskus tehdä jotain ”ihan vaan”. Voisko tilata taksia ajavan kaverin ihan vaan hänen vuokseen, miettimättä saisko kyydin vähän halvemmalla siltä... *huono omatunto* Painin tässä olossani hetken (miten pitkään lie), kunnes matkaseurani ehdotti lähtöä kaupungille, katkaissaan tämä huono setti ja etsitään jotain iloisempaa.
Keksittiinpä sitten lähteä keskustaan käymään vaikkapa kantakuppilassa, josko sieltä löytyisi se sosiaalisempi olo. Mentiin kuppilaan ja sieltä eräs tuttavapariskunta löytyikin istumasta, hetken jo ajattelin et nyt tähän saadaan parempaa vibaa... Ja paskat. Kun istuin pöytään, parivaljakon mies totesi ”No sinä se oot taas ihan sekasin, niinku aina. Mies on ehkä kahden promillen kännissä ja sanoo minulle, että olen sekaisin! Sanoinkin hänelle, et voin pistää vaikka pääni pantiksi, että olen selvempi kuin sinä, joskaan sillä ei ole mitään hiton merkitystä! Tästä minuun nousi tuntemus niistä joita olen pitänyt kavereinani, olin varma ja olen edelleen, että se porukka missä olen pyörinyt, ei tulisi koskaan ymmärtämään minua. Ehkä koin muuttuneeni ihmisenä, siinä missä muut jatkoivat vanhalla linjalla, etenivät elämäänsä, minä tahdoin rikkoa sen rajan. Tahdoin irtautua entisestä, saada uusia haasteita, tehdä jotain! Elämäni on junnannut nyt niin paskassa kuopassa sen verran pitkään että nyt! Näitä ihmisiä en ympärilleni enää tarvitse. Tuomitsemista ja arvostelua, vaikka ette ole itse yhtään sen parempia!
En tahtonut enää puhua ja istuinkin pöydässä hiljaa jonkin aikaa. Pari kertaa hiljaisuuteni kuitenkin keskeytti pariskunnan mies, kysellen ensin oloja ja viimeiseltään jotain niinkin kornia, kuin että ”Millaiseksi paidaksi kutsutaan tuota paitaa joka sulla on päällä?” Öö... Villapaita?! Totesinkin tämän jälkeen matkaseuralleni että nyt ollaan kyllä niin vaivaantuneilla vesillä molemmin puolin, että täältä pois ja helvetin äkkiä. Lähdettiinkin litomaan, käytiin hakemassa hieman safkaa grilliltä ja takaisin tukikohtaan. Tässä vaiheessa voisi sanoa, että oli jo aika selvänä, syötiin ruokaa ja juteltiin kuluneista tunneista, ihmeteltiin mitä tapahtui ja miksi asiat meni niinkuin ne meni.
Tästä voisi saada kuvan, että koko reissu oli osaltani yhtä angstia, itsensä tuomintaa ja pessimistisyyttä, joo, se olikin sitä, mutta sekaan mahtui myös naurua ja poskilihasten kipeytymistä, pieninä hetkinä näytti tatit myös hyväänsä! Vaikka matkaa tehdessä olikin ikävää, olin seuraavana päivänä kuitenkin todella kiitollinen tästä kokemuksesta ja ymmärsinkin, että näitä asioita ei voi pakottaa, kun ajatus tulee, siitä et pääse ja se on vain käsiteltävä, oli se kuinka ikävä tahansa. Pätee ehkä myös selvinpäin... Sienet toimi, ihan niinkuin pitikin, kesti vain seuraavaan päivään ymmärtää se. Näiltä sijoilta on hyvä jatkaa.
***VAROITUS: Sisältää ”Liisa ihmemaassa”-SPOILEREITA***
Toinen kerta oli eilen, sama paikka mutta nyt molempien vireystila ja valmistautuminen vähän parempaa. Annos päälle kolme, alle viisi, mitä lie. Totesin, että tällä kertaa ei moisiin kiinnitetä huomiota vaan keskitytään olennaiseen. Olimme suunnitelleet, että lähdetään katsomaan Liisaa ihmemaassa (mitäpä muutakaan), ja asennoidutaan toisin koko hommaan. Teet kurkkuun, parikymmentä minuuttia eteenpäin, tuttu kierto vatsanpohjassa. Tällä kertaa pyöritys olikin alusta saakka tiukempi, jouduin vessan lattialle ihan vaan miettimään oksentaisinko. Ajatus liikenteeseen lähdöstä hieman ahdisti, mutta seurani onneksi onnistui houkuttelemaan minut liikkeelle. Painuimme pihalle odottelemaan kyytiä kaupunkiin, tässä vaiheessa olin jo hyvän matkaa vauhdissa, ihailin sinistä ja vaaleanpunaista lunta ja siihen painautuneita renkaanjälkiä, jotka muodostuivat mitä kauniimmiksi luonnon kuvioiksi. Kyyti tuli pitkin pinkkiä katua, kaupunkiin siis. Fiilis oli hyvä, nousut vielä päällä menimme käymään automaatilla, yritti maatti perkele karata, kun olin korttia laittamassa sisään, mutta osuinpa kuitenkin.
Kävelimme teatterille autojen, kadun ja ilman loisteessa, paikalle päästyämme jäin vielä hetkeksi ihmettelemään maata. Sisällä odotusaulan kivilattia muutti allani jatkuvasti muotoaan, mikä lippuja jonottaessa oli kovinkin viihdyttävää. Olo ei ollut fyysisesti kovin kaksinen kummallakaan, joten menimme pihalle odottelemaan elokuvan alkua. Ulkona tuumimme oksentamista, mitä tuntemuksia se herättää, olimme matkaseuran kanssa molemmat sitä mieltä että oksentaminen olisi ihan siistiä, mut ei vaan viitsi. Salin ovet aukesivat, otimme 3d-lasit matkaan ja kävelimme sisään. Tähän vaiheeseen voi todeta, että koskaan ei ole paikallinen leffateatteri näyttänyt niin suurelta. Osa penkkiriveistä oli aidattu naruilla, katselin että toisella puolella olisi tilaa mutta koin narun lähes ylitsepääsemättömäksi! Asiaa hetken mietittyäni tajusin, että ”hei, edessäni on vain naru, sinä voit hypätä kyllä sen yli ilman, että maailma räjähtää”. Menimme paikoillemme ja odotellessa elokuvan alkua jäimme seurailemaan omaa showtamme, jonka teatterisalin katto meille järjesti. Beige rapattu katto hengitti päällämme, tunsin vahvasti sen olevan elävä ja kuvittelinkin rappauksen jonkin lämpimän ja ystävällisen otuksen turkiksi. Näin jälkeenpäin turkkia ja koko katon olemusta voisi verrata ”Päättymätön tarina”-elokuvan lohikäärmeeseen. Lämmin, pehmeä ja ystävällinen... Matkaseurallani katosta sen sijaan alkoi valua jotain ja sinne muodostui kuulemma reikä. Minun silmissäni katto eli, muodosti kuvoita, kasvoja, hengitellen mennessään. Koko elokuvissa olon ajan tunsin olevani ”kahden maailman välissä”, eikä tarvitsisi kuin pienen tönäisyn jostain oikeasta suunnasta, tapahtuisi... Jotain.
Valot sammuivat ja elokuva alkoi, huomasin vähitellen tunnetilani ja ajatusteni muuttuvan elokuvan soundtrackin mukana. Kun elokuvan musiikki oli painostavaa, agressiivista, pimeää, koin samoja tunteita musiikin mukana. Ahdistavimmilla hetkillä olin lähellä paniikkia, mietin juostako ulos vai kestääkö vielä hetki. Ajattelin myös, että tähän tilaan jos joku pystymetsästä nykäistäisiin, ymmärtaisin kyllä jos hulluksi tulisi. Saman tien kun musiikki muuttui lämpimämmäksi ja kohtaus elokuvassa rauhalliseksi, ahdistukseni loppui kuin seinään ja muutaman kerran repesinkin nauramaan tiukan paikan jälkeen ihmetellen, mitä hittoa täällä tapahtuu! Mielenkiintoinen yksityiskohta oli myös se, että joka kerta kun elokuvassa tuli kohtaus Absalomin, tuhatjalkaisen kanssa, suljin automaattisesti silmäni ja näin matkani ainoat CEV:t, kirkkaanvihreitä lumpeita, joiden lehtien suonissa kulki energiaa eri väreissä niiden lipuessa silmieni ”vedenpinnalla”. Lumpeet muuttuivat fraktaaleiksi ja fraktaalit taas lumpeiksi, kunnes kohtaus vaihtui ja visuaalit hävisivät silmistäni. Päättelin tämän myös johtuvan musiikista, sillä ko. kohtaukset olivat ainoat, joiden taustassa oli... Viidakon tuntua? Hankala selittää, mutta nämä kohtaukset olivat joka tapauksessa ne, jotka löivät minut syvimmälle. Musiikkia massiiviset määrät kuluttaneena ja sitä myös tehneenä ääni on yleensäkin se joka minuun vaikuttaa kaikkein suurimmin, tässä tapauksessa se määritti koko mielentilaani ja matkan laatua. Anyway, uusi painostava kohtaus ja taas ollaan paniikin ja hulluksi tulemisen kourissa.
Elokuvan edetessä koin sanoman muuttuvan hetki hetkeltä henkilökohtaisemmaksi. Samaistuin Liisaan, hänen päätöksiinsä ja tilanteisiin. Koin elokuvien hahmojen puhuvan juuri minulle ”ethän sinä raukka edes tiedä kuka olet”, ”vain sinä yksin voit tehdä päätöksesi”. Liisa joutui valinnan eteen, noustako sankariksi ja kohdata pelkonsa vai juosta pakoon ja piiloutua. Hän teki päätöksensä ja lähti kohtaamaan Jappervokkia (mikä sen suomennos sitten olikaan...). Näin Jappervokin peilaavan omaa elämääni, tajusin yksinäisyyden ja yksin jäämisen olevan minun pahin pelkoni ja tajusin, että minun on kohdattava se, ennemmin tai myöhemmin. Muutin vanhempieni helmoista jo lähes kymmenen vuotta sitten, mutta päivääkään en ole ollut yksin ja tämän koin olevan suurin jarruni päästä elämässä eteenpäin. Lohdutusta tilanteeseen toi Liisan ase, Turmanmiekka, josta valkoinen kuningatar sanoi: ”Turmanmiekka tietää, mitä se tahtoo, sinun täytyy vain pidellä sitä”. Niinpä!!! Elämä ja kaikki sen Jappervokit ovat peitottavissa, vaikka ne tuntuisivat kuinka mahdottomilta tai pelottavilta! Kun vain uskallat nostaa sen miekan ja pitää siitä kiinni, se johdattaa sinut sinne minne pitääkin! Sitä myöten, kun Liisa löysi luottamuksensa ja muuttui hiljaisesta tyttösestä haarniska yllään kulkevaksi soturiksi, myös oma paniikkini kaikkosi ja olinkin loppukohtauksen alkaessa täysin valmis taistoon! Tunsin taistelun, olin siinä mukana (penkin reunalla ja sen yli), ja kun Jappervokin pää viimein putosi, olin voittaja! Olin tajunnut sen mitä piti tajuta.
Olin nähnyt elokuvan jo aiemmin (selvänä) ja silloin olin lähes aggressiivinen elokuvan jahkailuun ja epävarmuuteen. Nyt ymmärsin suurimman osan ärsyyntymisestä johtuneen vain siitä, että näin elokuvassa itseni niin vahvasti, epävarmana ja jahkailevana. Selvin päin normimaailman muurit vain estivät minua sisäistämään nämä itsestäänselvyydet! Elokuvan lopussa itkin vuolaasti kokiessani eron tuskan Liisan ja hatuntekijän välillä, mutta ymmärsin myös sen välttämättömyyden. Välillä on laskettava jostain irti saavuttaakseen jotain uutta... Ja niinkuin Liisakin elokuvan lopussa lähtee purjehtien Kiinaan, ymmärsin, että tapahtuu mitä tahansa, matka on aina alussa. Joka hetki aloitat uuden matkan jonnekin, jokaisella päätöksellä, tiedostat sen tai et.
Elokuva loppui ja valot syttyivät, itse olin varmaan puolisen tuntia vielä tämän jälkeenkin kuin puulla päähän lyöty, valaistumisen ja ymmärryksen tunne oli niin suuri, että sitä oli hankala käsitellä. Matkaseurallani oli ilmeisen toisenlainen elokuvaelämys, mutta hänen ilmeestään pystyin päättelemään ettei kyseessä ollut varmastikaan yhtään sen huonompi matka, erilainen vain. Menimme vielä käymään ravintolassa kahvilla vaihdellen kokemuksia ja fiiliksiä, hymyillen typerästi ja höpisten välillä aivan puuta heinää, olihan mennyt vasta alle kolme tuntia lähdöistä. Kahvilta suuntasimme takaisin tukikohtaan, missä istuskeltiin loppuilta savuja poltellen ja matkaa pohtien, kiitollisena ja onnellisena siitä, mitä olimme kokeneet.
Tänään olen ollut väsynyt, paskantanut sieniä ja ollut pitkästä aikaa varma itsestäni.
'Twas brillig, and the slithy toves did gyre and gimble in the wabe;
All mimsy were the borogoves and the mome raths outgrabe.
"Beware the Jabberwock, my son! The jaws that bite, the claws that catch!
Beware the Jubjub bird, and shun, the frumious Bandersnatch!"
He took his vorpal sword in hand: Long time the manxome foe he sought—
So rested he by the Tumtum tree and stood awhile in thought.
And as in uffish thought he stood, the Jabberwock, with eyes of flame,
Came whiffling through the tulgey wood and burbled as it came!
One, two! One, two! and through and through The vorpal blade went snicker-snack!
He left it dead, and with its head he went galumphing back.
"And hast thou slain the Jabberwock? Come to my arms, my beamish boy!
O frabjous day! Callooh! Callay!" He chortled in his joy.
'Twas brillig, and the slithy toves did gyre and gimble in the wabe;
All mimsy were the borogoves and the mome raths outgrabe.
