And down they go, kuten myös toinen kourallinen. Huuhtelen hampaidenvälini jaloista. Odotan ystäviäni L:ää ja S:ää, meillä piti olla yhteneväiset suunnitelmat sekä eilen, että tänään. Eilisestä jäi pois kaipaamamme spontaanisuus kun ystävistämme monet olivat halukkaita liittymään seuraamme, ja aikataulut eivät natsanneet tämän päivän osalta (nukutti
). L ja S saapuvat, he ovat yksiä tuttavapiirini avoimimpia ja kiehtovimpia (sekä mielen-, kehon- että elekielen osalta) olentoja. Tunnumme myös syklisesti käsittelevän samoja asioita ja ahdistuksia paikasta riippumatta. Keskustelu kehittyy hetkessä uskonnollis/psykologis/filosofiseksi teorisoinniksi, ihmisluonnon mutkien lempeään analyysiin. Minä jättäydyn suosiolla taka-alalle keskustelussa, en aio ottaa sosiaalista ahdistumista enää ongelmakseni tripeillä. Jaamme kokemuksiamme tripeistä ja elämästä, joogaa, leikkiä, naurua. Taide yhdistää meitä vahvasti. L:n puheista koen saavani paljon pyöriteltävää tälle illalle, omia ajatuksia kuulee ikään kuin terävöitettynä toisen suusta. L naurattaa minua ja S:ää kuperkeikka-demonstraatioillaan. Venytellessään hän näyttää juurtuvan, kasvavan maasta. Visuaalisen konkreettisesti Minulla on päässäni eilen hankkimani aurinkolasit, joissa on oranssit linssit. Koen sen henkilökohtaisesti tärkeäksi väriksi, ja nämä ovat muutoinkin elämäni ensimmäiset oikeasti hyvät pokat. Maailma näyttää värimaailmaltaan iloisemmalta toisin kuin harmailla/mustilla linsseillä, aurinko ei sumenna näköä, kontrasti paranee. Eikä tule sitä "moi oon kuosit"-vaikutelmaa kuten peililaseista, muutenkin pidän hieman ärsyttävänä sitä jos ihmisen silmiä ei näe keskustellessa. Makoilen selälläni ja katselen ylös puunrunkoa, lehvästöön. Vatsanpohjasta kuopii kun perspektiivit alkavat vaihtua radikaalisti, välillä on lehtiruotiverkko silmällä, välillä katson kilometrin päähän korkeuksista. Nurmi hehkuu kuin peleissä, jalkani muuttuvat amputoidun tyngiksi. Hassua. Sit ne on taas pienet vaikka ne on 46. Mehutölkissä on enää pari desiä mehua. L ja S alkavat haaveilla pizzasta ja kotilähiöstä, vaihdamme jo lähtösanoja, kunnes joku mainitsee savut
Niitäkin olis, sienien nauttimisesta on kulunut noin 1-2h ja päätämme yhdessä tuumin suunnata läheiselle vuorelle. Siellä valtava lauma "vanhuksia" purkautuu kesäteatterista Ei välttämättä se näky mitä kaipaa nousujen aggressiivisessa vaiheessa, kuitenkin varmasti paljon ihmisiä työyhteisöstäni yms. Ja höpönlöpön. Perusvainiksia eli vitut niistä. Juoksemme useimmille ihmisille liian jyrkän näköistä kallion seinämää ylös, istahdamme käärimään jointtia. Tupakatonta versiota, suomalaisiin pihayrtteihin miksattua kukkaa ja lehteä. Tuijotan aurinkoa ja pilviä, metsää, kuuta ja kukkia. Asetun polvilleen betonivaloksen päälle jossa muurahaiset kertovat tarinaa Egyptistä eleillään ja vipellyksellään. Orjia, jumala (minä, tässä tilanteessa), vartijoita, faarao. Tai siis minä projisoin mielikuviani ja muistojani kieroilla tavoilla "todellisuuteen", kuten Tarkovsky:kin sen Stalkerillaan toissapäivänä ilmaisi.L ja S ovat ihania hippejä (eikä sellai kahlitsevasti lokeroiden) ja toivottavat hyvää matkaa. Nousen jumala-kuvitelmistani, kusettaa aivan vitusti, ja huomaan mieleni jo kehittelevän siitä mahdollista "pahaa skenaariota", eihän tässä nyt voi, "trippi jolloin ei päässyt kuselle ja harhaili ympäri keskustaa kujalla". Joopa joo, rehvakkaasti nokkosille, täysin inhimillinen toimenpide. Menen aidan luo ja huomaan kaupunkiani katsellessani, että miten huvittavaa egon perässä on juosta toteuttamassa sen arvaamatonta himojen ohjaamaa draivia. Rakennella huojuvia torneja tuuleen, pysyviä rakennelmia materiasta ja pysyviä nautintoja päihteistä ja ihmissuhteista. Luopumalla rakastat maailmaa ja itseäsi juuri sellaisena kuin se on. Luopumalla rakastat rakkautta joka on kaikkialla. Rakkautta jota suurin osa meistä yrittää koko elämänsä estellä. Tämä rakkaus on toisille jumala, toisille valo, toisille totuus, todellisuus, ykseys. Pyhät kirjat, sanat ja symbolit ovat kaikki saman tien kuvauksia, eri kulttuureissa eläville erilaisille ihmislle, eri elämäntilanteisiin ja ajanjaksoihin sopivia. Paljon on vihaa ja verta vuodatettu rauhan, rakkauden ja veljeyden vuoksi. Kaikki haluavat oman henkilökohtaisen paratiisin. Jostain täytyy myös luopua.
Keskittyminen mihinkään muuhun kuin kutkuttaviin aistiärsykkeisiin ja egolle kelpaaviin vitseihin (kaikki siis
oisin voinu tyhjännauraa helposti koko tripin itseeni sisältyvän huumorin parissa) tuntuu todella vaikealta, laskeutuessani vuorilaaman askelin liian jyrkkää rinnettä epätavallisesta paikasta. "Tää kukkahan vittu oikee pärisee ku ryystää oikein kunnolla", muistan sanoneeni aiemmin vuorelle lähtiessämme nuuhkaisin siis silloin ruusua erittäin läheltä, mut nyt kyllä pärisee jo muutkin kukat. Jo talvella olin päättänyt tekeväni tripin erään puun luo. Siinä siis tämän päivän suunnitelma, huomaan käveleväni vaivihkaa sinne. VAIKKA MINULLA ON PYÖRÄKIN! Ei ei, kyllä se on haettava, en ole sitä paitsi koskaan ajanut fillarilla psykedeeleissä. Tosi helposti meinaa mennä päämäärätietoseks töhöttämiseks, vaikka matkasta voi ja pitää nauttia. Kävelen rauhattoman rauhallisesti En muista missä pyörä on. Voisinkohan olla ollut niin fiksu, että se pyörä olis ihan tossa puiston laidalla lukossa. Voisko, voisko, JES VITTU se on SIINÄ
Pakahdun lähestulkoon ihmispaljoudessa, et hei mul on pyörä ja mul on avaimet siihen. Kiinnitän lukon takas tarakalle ja lähden liitoon. Ehdottomasti siistimpää ku lapsena ekaa kertaa vauhdin tunteesta alamäessä nauttiessa. Ja johan sitä sata metriä tulikin keskustassa ajettua. Ajaminen on äärimmäisen kevyttä ja äärimmäisen löystyvää ja lysähtävää jos jää kelaamaa et mitä sitä tekisvoisvaikka jäädä Tähänja kattoa tota ikkunalasia ja ehkäpolttaapaukut tässä KRHm ! ei ei. Ajetaan nyt vaan pyöräni hopeinen ja hohtava. Kehoni kolhiintunut ja kaunis. Pyöräilen, pyöräilen, käyn makaamassa maassa ja katselemassa taivasta (malttamattomasti tosin). Nousen, pyöräilen, pyöräilen, aivan helvetisti itikoita, jyrään kolme hengiltä hyttyskarkote-stickillä Haisevia ruumiita. Nousen ja laskeudun järkyttäviä mäkiä, maastossa jossa en normaalisti edes harkitsisi pyöräilyä. Helposti meinaa antautua "sekavuudelle", "en mä tiedä missä mä oon, enkä tosiaan osaa suunnistaa puulle". Vaikka aivan varmasti ne tiedot on minussa, ja ei tarvitse kuin vetää syvään henkeä ja katsoa ympärilleen.Saavun puulle. Se ei ole mitenkään ihmeellinen paikka, se on kaunis ja erottuva mänty tienhaarassa, toinen menee pellolle, toinen metsään. Ei mitenkään ihmeellinen etappi tosiaan, paitsi, että se sisältää ne merkitykset ja odotukset mitä olen sille määrittänyt ja antanut. Poltan hauskasta, pienestä lasisesta piipusta lehti-kukkasavut. Imeskelen kuumaa ja pärähtävää savua varoen kurkkuani, lenkkeilijä tulee metsästä. Pesä sammuu sopivasta, poljen syvemmälle kutsuvaan metsään, jonne en aiemmin ole jalallanikaan astunut. Poltan loput pesästä. Ajoni on mutkittelevaa ja hidasta. Ns. selvä peli, sivustakatsojan silmään
Jossain vaiheessa huomaan ajaneeni niin monta kertaa sivutieltä sivutielle, että en enää täsmällisesti pysty kertomaan missä olen. Sisäinen kompassini kertoo, vasemmalle. Sinne siis ja kohtaankin jo tuttuja tienvarsikylttejä joihin olen autoillessani kiinnittänyt huomioni. Päädyn läheisen järven rannalle. Taskussa soinut viimeisen puoli tuntia Autechre. Tekis mieli ottaa musat mukaa ja mennä uimaan. "Ei oo uimahousuja". No mikä löysäilyasenne toi nyt on Kello on 23.00 (4-5h sienien nauttimisesta) eikä ketää haittaa pieni pulahdus boksereissa. Aika pitkään sai muuten kahlata, että pysty ees uimaan kunnolla Mutta jälleen kerran, nautin uimisesta enemmän kuin koskaan. Osasin ja uskalsin leikkiä vedessä, se oli vapaa ja avoin tila kaikelle. Sukeltelu oli todella kuumottavaa silmät auki. Aurinkolasit päässä auringon laskiessa, kaikki hehkui lämmintä väreilevää oranssia. Elämän ja ilon värejä. Muutaman sekunnin koitin kontrastin vuoksi ilman lasejakin. Vesi näytti öljyiseltä, värimaailma ja fyysinen olo tuntui kylmemmältä. Syntyminen olisi intensiivisyydeltään riittävä sana kuvaamaan oloani luopuessani järvestä ja siirtyessäni jälleen tutusta ja turvallisesta tuntematonta kohti. Ravistelen itseni puolimäräksi ja laitan vaatteet päälle. Kaivan Vauhtihirmun kolajuoman laukustani ja korkkaan pillin. Roskat laitan tietenkin taskuun
Ei tässä nyt sikailemassa olla. Samalla lailla kuin vedessäkin, koettelen fyysisiä rajojani, "kato miten kovaa mä osaan mennä". Hellyytyn ehkä vähän itsestäni, käyn keskustelua nais- ja miesluontoni välillä, vastaan, että "sinua rakastetaan vaikket tekisi mitään temppuja". Löydän niitä puolia itsestäni sensuroimattomina joista voisin kuvitella entisten ja tulevien ystävieni/kumppanieni pitävän minussa. Savut yleensä tuovat jonkinlaista itsekritiikkiä combotettuna, mutta tällä kertaa näen asioita lempeän rakentavassa valossa. Mietin lähdenkö uudelle tuntemattomalle metsätielle, päätän kuitenkin, että jotain erilaista vielä tähän loppuun. Entiset kokemukseni eivät saa painostaa minua nykyhetken valinnoissa. Menen kotilampeni vastarannalla sijaitsevalle kalliolle, savuille, Autechren edelleen soidessa. Raahaan pyörän yhdellä kädellä käytännössä pystysuoraa rinnettä ylös, ihan vaan koska se muka on "mahdotonta" mennä pyörällä sinne. Olen käynyt täällä aiemmin, polttamassa ja tekemässä nuotioita. Mitä en ole koskaa uskaltanut tehdä täysillä yksin. Tanssia. Tässä vaiheessa musta kuoriutu joku nykytanssin moderni osaaja. Heitin märät sandaalit pois ja loikin gasellin/kauriin/sammakon/ihmisen askelin kiveltä kivelle, mättäältä polulle ja taas varpujen sekaan hellin, mahdollisimman vähän murskaavin hipaisuin, askelin. Loin intensiivisiä katseita kiviin ja puihin, tunnustelin tasapainoni rajoja ja voitin pelkojani. En ollut aiemmin edes astunut paljain jaloin uskaliaasti metsässä. Mahtavaa tanssia maan ja ilman kanssa. Tein mikä tuntui hyvältä ja oikealta, arvostin itseäni koska niin. Halasin itseäni ja valoin itseeni uskoa tulevaisuuteen, tai siis nyt-hetkessä tapahtuvaan rohkeuteen. Jossain vaiheessa vaihdoin musiikin intuitiolla System Of A Downin - Hypnotize levyyn, ja Attack-biisin säestämänä kovensin otteitani, toin mukaan viitteitä tamppaamisesta ja moshaamisesta. Hyräilin ja improvisoin kaikin osaamani tavoin. Lähdin iskemään nuorta tielleni sattunutta koivua, taivutin sitäkin tanssiin, löysin sen saman fiiliksen ku jos koskee jotain tyttöä poskelle hellästi ja katsoo kauneutta silmiin. Kävin myös tanssittamassa rusahtelevia mäntyvanhuksia, ne oli ihan täpinöissään varmasti huomiosta
Tanssin itsestäni vouhotus-energiat pois, ihanku käyttäisin itseäni lenkillä.Pyöräilen kotitaloni alaovelle, käännän suuntani ihan vaan koska ei muka jaksa enää keskustaan, vaikka sinne on 12 minuutin matka pyörällä. Ja se sosiaalinen ahdistus meinaa tottumuksesta nostaa päätään. Meen paikallisee hippikuppilaan kahville ja siellä tapaankin pari hyvää ystävääni, multipäihteilen heidän kanssan kaljan ja tupakan jämillä hyvän jutustelun lomassa. Hyvän ja helposti soljuvan keskustelun lomassa johon itsekin osallistun. Uskalluksesta se on vaa kiinni. Sua rakastetaan kuitenki vaikka tekisit virheitä, "hyvät ihmiset" eivät tee hätäisiä johtopäätöksiä. Poikkeamme kulman taakse polttamaan yksi jointti hirmukukkaa, LSD:tä. Juon vielä kaakaon palattuamme, se on hyvää. Lähdemme yhdessä tuumin kotiin päin, käymme meillä vielä polttamassa kamomilla-vadelma-lehtijopon. Syön ja tarjoan heillekin leipomiani sämpylöitä. Onneksi siivosin asuntoni heti herättyäni, rauha maassa on rauha päässä. Sohva alkaa imaista yhä enemmän ja enemmän, kaverit lähtevät itsekin nukkumaan. Nukahdan venytyksiin Au Revoir Simonen tahdittamana. Siirryn kuitenkin sänkyyn klo 4:20, kasteltuani kukat. Ja tietenkin pestyäni hampaat
Herään yhden kerran yöllä vilkkaiden unien parista Metric:in soidessa olohuoneessa. Kiva hetki. Nukuin 13,5 tuntia. Elämäni paras trippi. Kiitos.