Mutta ideana etukäteen oli tosiaan lähestyä sieniä poikkeuksellisella tavalla, täysin uudesta näkökulmasta.Tämän lisäksi siitä oli tarkoitus tulla myös ”liian iso sienitrippi”, joksi se ei kuitenkaan sitten yltänyt. Söin n. 36 isoa kuivattua sientä, laskeskelin, että se olisi vastannut n. 50 keskikokoista sientä. Pohjalle imailin greippimehua ja sitruunaa. Tuosta sitruunan käytöstä vielä, ei enää koskaan. Se on se ainesosa joka on tuonut epämiellyttävän / hämmentävän elementin viimeisiin matkoihini. Ja se mukava kipristelevä ja kasvava (uutuuden jännityksen) tunne vatsanpohjasta jää puuttumaan itseltäni sitruunamatkoilla. Miksi ne pitäisi edes saada toimimaan nopeammin ja nousemaan jyrkemmin, koko perusidea sotii sienifilosofioita vastaan.
Asettaudun kotini viihtyisäksi tehtyyn meditaatiohuoneeeseen, kellariin. Sytytän kynttilöitä ja suitsukkeita ja ryhdyn venyttelemään. Tätä kestää n. tunnin verran jonka jälkeen koetan meditoida perinteisellä istun askeettisesti hiljaa-tavalla. Mieleni on äärimmäisen vilkas, kaikki keinot käytössään se koettaa harhauttaa minua keskittyneisyyden tieltä. Keho tuntuu täysin yhdentekevältä tässä vaiheessa, se on kuin räsynukke jonka heitän halutessani asentoon kuin asentoon ja unohdan sen. Ajatuksenvirta on oikeastaan raivostuttava piirre, suutuin tavallaan egolleni, joka ei siis kyllä ole mikään otollinen pohja tripille
Itsevihasta, kontrollista, tylsyydestä ja hulluudesta muodostuivatkin illan teemat.Välistä harmaa lämmin viltti joka näyttää ruttuiselta koiralta imaisee minut, ”vakavasta hengellisyyden maailmasta” halaamaan sitä ja nauttimaan, tyydyttämään mielihalua. Hyi hyi nautintoakin vielä, kärsimys on jo siis matkalla, ellei karma tiputa kattoa niskaan sillä aikaa. Välillä kyllästyn totaalisesti ääripääasketismiin, ja loikkaan toiseen ääripäähän, antaudun egon tarinoille ja sen vietäväksi. Tämä saa minut tuntemaan itseni narriksi, tiu’ut helkkävät kun hullu huutaa kellarissa. Puhun itsekseni, nauran itsekseni, maanista luomisvoimaista naurua. Kuljen omaa menoani tarkkaillen, toimin täysin automaatiolla. Minua viedään egoni toimesta. Pelokasta ja jotain teennäistäkin sisältävästi muistan nauraneeni.
Se ahdistaa etten hallitse itseäni, ahdistaa että haluan hallita energiaa sen sijaan, että suhtautuisin sen virtaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ahdistusten noidankehää. Hulluksitulemis ja –jäämiskelatkin pitkästä aikaa. Varmaan ihan syystäkin, ei näin tiukalla pipolla pitäisi trippailla. Tai elää jokapäiväisesti. Keskitie on ollut kuin kirosana minulle elämässäni, elän jotain sellaista hedonistis/elitistis/minimalistis/eksistentialistista identiteettikriisiäni tälläkin hetkellä. Enää en vois kuvitellakkaa polttavani päivittäin, kuten muistan viimeisen vuoden-1,5v tehneeni. Olen aika lailla murroksessa senkin suhteen haluanko säilyttää mitään päihdettä elämässäni, niistä tulee nykyään niin sumentava ja kahlitseva olo.
Okei pilvi avaa tunnepuolelta lukkoja ja löysentää sitä pipoa ja kaulusta, mutta se vie sitä kykyä yhä vahvemmin sille pilvelle, pois minusta. Näkisin päihteet kuten myös tiedon, tienviittoina. Oli se sitten jumalaa, totuutta, rakkautta, elämää, ykseyttä mitä kohti kukin kulkee. Mutta mihin niitä tienviittoja tarvitsee mukanaan kantaa, eikös niistä näe sen suunnan jo ihan sellaisenaan (tai vene, mihin sitä tarvii raahaa ku joki on jo ylitetty, se painaa vitusti
). Päihteistä tulee nii helposti osa minäkuvaa, ”minä käytän tuossa ja tuossa tilanteessa päihdettä kahvi ja tollasissa iltatilaisuuksissa juonkin sitten teetä”, ”kavereita tulee kyllää ni on kiva polttaa pikku savut, mut illalla keikalle vois vetää hyvän pohjakännin”. Ja sit ku kaikki päihteet jotenki komboontuu ittestää, kahvi ja leivokset, kahvi ja tupakka, kahvi ja leipä, alkoholi ja tupakka, pilvi ja ruoka, psykedeelit ja pilvi, ruoka ja kahvi. Saati sit viel ne kunnon megavitunkombot mitkä oikee PÄRISEE! Elämä tuntuu menevän ihan mössöks koko ajan vaa jotai pumppaantuu kehoo tiedostamattaa, nukkuu ontossa rituaalien ja automaation rakennelmassa, peläten tietoisen elämän herätystä. Ärsyttää Sit kuitenki rupeen vähän taas löytämää sen lempeästi hymyilevän, tabula rasa-lapsen sisältäni, sallin itselleni musiikkia (illan teema oli tosi ankara kyl, olemista, ei tekemistä. Mut etukätee mietitty. Pohjautuen yhtee toisee trippiini josta oli megahyviä kokemuksia ku istuin vaa paikoillani kelaillen, nyt aattelin vaa laittaa sit mielenki suhteen jarrut päälle) ja tämä artisti pelasti iltani. Philip Glass ja A Nonesuch Retrospective kokoelma soi. Lukot ja solmut alkavat avautua ja annan anteeksi itselleni. Koyaanisqatsi, primitiivisine sanomineen vetoaa. Kehoni lepää ja mieleni leijuu, olen sen tuottamien ajatuksien virrassa kiintymätön tarkkailija, saavutan meditatiivisen tilan. Lempeydellä ja vailla taka-ajatuksia, niin kuin tämä matka olisi pitänyt alustakin alkaen olla. Tajuan ihmisten valtaisia vaikutuksia elämässäni, minua on siunattu kyvyllä omaksua ja oppia ihmisiltä niin paljon, mutta tätä kompensoimaan olen kateellinen. Minä olen järjen,tunteiden ja rakkauden ilmaisuun taitavasti kykenevä olento, mutta olen myös itsekäs ja ylpeäkin vielä. Mutta olen kehittynyt viimeisen vuoden aikana niin valtavasti henkisesti, että en millään muotoa voi olla vihainen itselleni. Sitä kehitystä ei edes egoni voi kieltää ja kääntää sitä ristiriidaksi.
Syän vielä vähän mysliä ja banaania kauramaidolla. Se on ihan helvetin hyvää. Parempaa ku jäätelö. Katselen Wallace and Gromit:ia, In the wrong trousers, symboliikkaa löytyy ja se maailma missä ne elää
Siistiä.Jaa no mutta, sitten n. viikon päähän, syysloman loppupuoliskolle, happy ending-matkalle, osaan 2/2. Entinen tyttöystäväni on käymässä luonamme ja hän päättää syödä sieniä Käärmeen päivänä. Pitkin päivää pohdiskelen ajatusta joko olisin valmis kahdenkeskiselle matkalle, riippuvaisia tunnesiteitä tärkeästä suhteesta on kuitenkin vielä olemassa.
Annan X:n päättää annostukseni, hänellä on mukanaan kotiseutunsa sieniä joista päädyn syömään ”jämät”, joka osoittautuu oikein mukavaksi annokseksi, puolen gemm in luokkaa.
Matka alkaa odottavaisissa merkeissä alakerran olotilassa, juttelua kunnes alkaa huvittaa sienten väliintulo ja odotettavissa olevat mutkat sosiaalisuuteen. X:n olot alkavat vahventuessaan viedä häntä olemisen ja tarkkailun suuntaan, ja jälleen kerran minun tieni vie maskuliiniseen show’hun ja tekemisen makuun. Tuon yläkerrasta ihmepensaan alas, ja ryhdyn hoivaamaan sitä. Pyyhin sen nahkeita, pölyyntyneitä lehtiä huippukuntoon ja nauran, että miten se mitä tekee on yhdentekevää, kunhan antaa kaikkensa. Täysipainoinen, epäitsekäs kasvinhoito tuntuu äärimmäisen hyvältä ja mielenkiintoiselta. Muistan miettineeni mitä ihmettä sitä oikein vaatii koko ajan, kaikilta ja kaikelta. Mahootonta.
Jossain vaiheessa sitten alkaa äärimmäisen kiehtova pukeutumisoperaatio, jota muistan myös vuosikausia jopa vihanneeni. Ärsyttävä talvipukeutuminen vaihtuu miellyttäviin kankaisiin kietoutumiseksi, paitatunneleihin sukeltamiseksi, ihanalle lämmölle antautumiseksi. Tieto ettei ulkona tule olemaan kylmä, lämmittää myös henkisesti J. Kävely tuntuu hassulta ja X:n taaperrus huvittaa. Valumme ulos ja päätämme oikaista pihamme nurkan poikki. X jää kiinni piikkipensaaseen, kuvaan tätä videokameralla jonka haluan jo viedä takaisin sisälle koska käsissä on tunnetusti ihan perseestä kanniskella mitää tripillä
Pensas hellittää otteensa, kamera menee sisälle, me haluamme mennä eri suuntiin. Erittäin symbolinen kohtaus kotitielläni, hän haluaa mennä fiiliksen mukaan eri suuntaan, minä en sinne ”koska blaa blaa blaa, ihmisiä tulee vastaan, blaa” , eli järkisyistä eri suuntaan. Maskuliininen draivi vs. feminiininen touch. Kävelen tovin hänen huojuvien askeleidensa vierellä. Tartun itseäni niskasta kiinni ja teen kerrankin omia valintoja matkallani. Ilmoitan kohteliaasti, että ei nyt, ei enää, teen kuinka hyvältä tuntuu. Ja ymmärtäväinen ääni nyökyttelee. Kävelen reippaasti kotiani hipovalle rautatielle, kävelen synkkää puiden rajaamaa metallia yksin, yksin mutta ylpeänä, yksin mutta vahvana ja rohkeana. Kelaan hetken viimeisiä riippuvaisia siteitäni X:än, ”mitenkähän se pärjää, onkohan sillä kaikki hyvin, eksyyköhän se?”, noiden kysymysten takana on paljon suurempaa välittämistä kuin vain tilannesidonnainen trippiajattelu. Päätän luottaa siihen, että kyllä se pärjää. Hän on osoittanut ja opettanut minulle niin paljon, josta olen tajunnut niin vähän silloin kun siihen yhdessäoppimiseen oli mahdollisuus. Kaikki katkeruus ja suru, ja vastuu tekemisen keksimisestä ja toisen mielentiloista riippuvaisena oleminen alkavat pikkuhiljaa liudentua, herkistän itseäni oman ääneni kuulemiseen.
Feminiinisyys kertoo mitä tehdä, ja maskuliininen energia tekee unelmat toteen. Käyn kreikkalaistyylisen palatsirakennelman luona, joka löytyy lähipuistosta. Nimeän sen egon linnakkeeksi, käyn istumaan pylväiden lomaan kiviselle valtaistuimelle. Egon rakennelmat tuntuvat huvittavilta, aistin sen miten ne pärisee, mutta myös miten onttoja ne ovat, ja ylimääräisiä. Jatkan matkaani, jatkan päin risukkoa, haluisin käydä istumaan mutta ei oo mitää minkä päällä istua, kylmä ja eturauhasen tulehdus… Höpönlöpön, valun askel askeleelta lähemmäs makuuasentoa, lopulta olen erittäin leveä hymy korvillani X-asennossa taivasalla, keskellä risukkoa.
Päätän rebootata, olen kasvanut ulos entisestä kuorestani. On aika hylätä seurustelun jälkeensä jättämät ajattelumallit, lopettaa menneisyyden jossittelu ja palata nykyhetkeen. Sammutan vaihe vaiheelta itseni, hiljennän itseni, hidastan hengitystäni. Käännän hengityksen suunnan! Visualisoin sen laskeutumaan vatsaa pitkin alas, ja jokaisella hengenvedolla kundaliinienergia nousee selkärankaani pitkin ylös, pyörähtääkseen jälleen uudelle energiatasoa nostattavalle syklille. Pääni on käärmemäisesti pystyssä, selkäni jännällä kaarella. Hengitän siis tuonhetkisen ajatteluni mukaan toisin päin kuin aiemmin. Kaikki on toisin, löydän yllätyksekseni käärmeestä voimaeläimeni, ylpeyteen taipuvainen soisten maiden kiemurteleva asukki. Yksinpärjääjä, selviytyjä, voimakas, jopa ahdistava ja muita syövä. Luon nahkani entisen ruumiini ja egoni kuolinpaikalle. Nousen ja kuljen kiemuraisia teitä ojanpohjalta takaisin rautatielle. Takaisin kotitielle.
Siitä jatkan matkaani hautausmaata kohti, toivon ehkä hieman tapaavani X:n siellä, kertoakseni kokemuksistani. Toisaalta epäilen, että hän ei ole siellä, mutta toisaalta tiedän että jos jossain, niin sieltä hänet löytää. Ei tosin löydä, mutta valtavan kauniin ja rauhoittavan valomeren kylläkin. Kävelen ulkoilmapärinöissä ja kas kummaa, kahdessa perättäisessä hautakivessä tulevat entisen tyttöystäväni kaikki nimet. Se ei ole yhtään hämmentävää. Symbolit aukeavat ja hän tavallaan kuolee minulle. Ja kuten kaikki, syntyy uudelleen, ilman häiriötekijöitä välillämme. Jatkan matkaa joen yli, siellä on semmoinen jännä laituri ja sen tekolammen reunoilla koppeja joissa voi istua. Viimeisessä kopissa ennen käännöstä neliönmalliselle pitkälle laiturille istuu tyttö. Tekee mieli sanoa moi, mutta rupeaa mietityttää onkohan sitä kuinka kuosisen näkönen. Kävelen ohi, laiturille, käyn istumaan jonkin matkan päähän. Katselen lammen pintaa, kuutamoa. Alan miettiä tuota tyttöä. Onkohan se yksin, surullinen? Pelkääköhän se mua? Onkohan sillä kylmä, vois mennä tarjoamaa takkia sille yms. Hellyyttäviä välittämisen ajatuksia, eteenpäinsiirtymisen symboleja. Uuden rakkauden lämpöä. Pitkän istuskelun jälkeen päätän tulla ensi viikonloppuna samaan aikaan katsomaan josko tämä olisi tytön vakiomesta lauantaina, eli ei ryyppääjäkansaa ehkäpä. Matka jatkuu kotia kohti sydän avoimena.
X näkyy ikkunasta, onpi keittiössä, turvassa
Hän olikin tehnyt yllättävän lyhyen reissun ja unohtanut missä suunnassa hautausmaa ym. käytävät paikat olivat. Vaihdamme ajatuksia ja käymme yhdessä häntä pelottavassa pihamajassa. Poltamme tupakkia ja puhumme rehellisesti toisistamme, ja henkisestä kehityksestämme. Tietty myös matkojen kulusta. Ja jatkamme elämää.. Yhdessä tai erikseen, kaikki samaa rakastavaa symbioosia.
