Novelleja

[Voima]

Trippihipin tekstit oli mukavaa luettavaa.. Nautin.

[Huiko]

Mäkin pidin näistä. Viisas mies... Olitkos tuon viimeseksi molliksi nimenny? Kuitenki, oli musta mieleenpainuvin näistä. Runoutta en itse juurikaan harrasta, mutta arvelin nyt kuitenki mielipiteeni laittaa. Vähän vaikeeta vaan. Vähän niinku ois maalikkona viininmaistajaisissa.
Sekin oli hyvä, että olit laittanu tollasia lyhyitä pätkiä tossa muodossaan. Helpotti lukemista eikä aiheuttanu epätoivoa kuten joskus kun katsoo yhteenkirjoitettua könttiä.

[tRip]

Olitkos tuon viimeseksi molliksi nimenny? Kuitenki, oli musta mieleenpainuvin näistä.

Joo, mulla on samoinnimettynä yks piirros, joka pitkälti on tuon kyseisen matkan inspiroima.
Tosiaan, viimeinen molli.. mä olen perusmelankolinen. Välillä vaikea erottaa runoutta ja sanansoljuntaa.
Ajatuksia vaan pukkaa, puen niitä sanoiksi, ja usein ne vääntäytyy joko rimmaaviksi runonkyhäelmiksi, toisinaan abstraktiseksi järjettömyydeksi, jossa punainen lanka on usein piilotettuna hyvinkin taakse lauseiden, väliin rivien, päälle sanojen, ilmaisun rajallisuuteen.

Sekin oli hyvä, että olit laittanu tollasia lyhyitä pätkiä tossa muodossaan. Helpotti lukemista eikä aiheuttanu epätoivoa kuten joskus kun katsoo yhteenkirjoitettua könttiä.

Joo, tarkoitus oli juurikin enemmän kirjoittaa tuota yhtenäiseksi runokokoelmaksi.. tai en niitä itse runoiksi niin miellä, mutta kumminkin.

Ehkä tää positiivinen palaute anto pienen innostumisen kirjotella jatkossaki mun tekstejä.
Vaikeaa vain kun niitä on niin tajuton määrä, saada ne jonkinlaiseen järjestykseen.

Voima: kiitos
Vaikka olen kovin vaatimaton, tuntuu aina hyvältä jos jollekin merkitsee ylipäätään jotain mitä tänne vaulttiin ylipäätään kirjoittelen.
Jostain sekin motivaatio on ammennettava.

Ja tottakai sitä on tarve jakaa itse oivallisiksi mieltämiäni tekstejä.
Toisinaan liiallinen epävarmuus itsestäni saa jättämään aikeet ajatuksen tasolle.

ja Huiko.. mun mielestä sulla todellakin on myöskin runollinen puoli itsessäsi.. diggasin täst runosta:
http://psyvault.net/viewtopic.php?f=9&t ... 20#p119847

[haureus]

Tatti, Matti ja Sieni

Aurinko säteilytti vienosti lehtien raoista säveliään. Kuljin verkkain ja pelokkain askelin kostean aluskasvillisuuden seassa. Jonkin matkaa samottuani, saavuin tuuhean ja sameaan viidakon pimeyteen. Sammakot lauloivat, linnut kurlasivat ja puut tanssivat.

Huoleton etenemiseni päätyi kuitenkin jännittävään yllätykseen. Symmetrisen kiven takaa eteeni kurottautui intiaanin kaltainen primitiivinen alkuasukas. Hämmästyimme, eikä kumpikaan meistä ollut kykeneväinen järjellisen kielen tuottamiseen. Viestimme mielivaltaisesti; käytimme eleitä, ilmeitä ja outoja, jostain alitajunnasta kumpuavia äännähdyksiä.

Liikkeellä voi olla vain yksi päämäärä, joten shamaani otti kiven nojalta suuren rumpunsa. Hän heitti sen sujuvalla liikkeellä selkäänsä, ja siellä se roikkui lempeästi heiluen sitä varten tehdyn kantohihnan varassa. Hän kurottautui ja nosti maasta keihäänsä, tarttui siihen itsevarmasti ja seisoi liikahtamatta kaikessa päättäväisyydessään. Katseemme kohtasivat ja ne päättivät, että me jatkamme yhteistä matkaamme juuri nyt.

Saapuessamme järjestelmällisen polun maininkeihin, seuraamme liittyi metri kolmekymmentä pitkä valkopartainen tonttu, joka oli erityisen ystävällinen (vaikkakin lievästi eriskummallinen). Saattueemme kulki kauniisti, mutta arveluttavasti. Tonttu oli asettanut itsensä shamaanin taakse ja rummutteli – veikeällä nautinnolla – tämän selässä olevaa noitarumpua.

*UMB*

*UMB*

*UMB*

*UMB*

Rummun matala ja tuskallinen ääni kuului kauas. Se ajoi tiehensä linnut, eläimet ja liikkumiskykyiset kasvit. Vaan ei ihme, että polulla seisoi pian edessämme eliö. Se oli pisamanaamainen, punatukkainen rillipää. Hän oli taatusti aistinut metelimme jo pitkän matkan päästä ja suuren, tyhmän rohkean mielenkiinnon ajamana yrittänyt jäljittää sitä pistettä, jossa hänen pitäisi seistä tavatakseen tuon transsimainen ääni kasvokkain.

Hän vilkaisi meitä epäilevästi, paljasti hammasrautansa ja valjasti ilmoille oodimaisen kimeän ja epäluonnollisen kutsun: ”ONX TEILL HUUMEITA?!” Kolmihenkinen seurueemme katsoi ensin toisiaan epäilevästi, sitten kirkuvaa ilmestystä, ja taas toisinaan. Seurasi hyvin syvä ja epätoivoinen hengähdys. Zaptosekunnin päästä horisontti täyttyi mahtipontisesta, julmasta ja linnut karkuun pelottavasti pahaenteisestä naurusta: ”BUAHAHAHAAHAHAAAA”

Ennen kuin ruipelo kerkesi tajuamaan mistä on kyse, oli tötteröhattuinen tonttu jo hypännyt hänen jalkaansa kiinni, ja kampittanut hänet maahan – samalla vuolaasti kiroillen. Noitaukko otti osaa tontun jalkalukkoon sijoittamalla keihäänvarren tumpelon suuhun, pakottaen hänet avaamaan kitansa ammolleen. Maistoin hänen hikikarpaloidensa suolaisuuden, kun kumarruin häntä kohti. Shamaani ojensi vyölaukustaan kourallisen fraktaalin värisiä sieniä, jotka parhaan taitoni mukaan tähtäsin rillipään hammasrautojen väliin. Kun tatit olivat saavuttaneet onnistuneesti määränpäänsä, noita kiskaisi sukkelasti keppinsä hänen suustaan ja lätkäisi hänen kitansa kiinni. Metsässä kaikui arka ääni, kun lahjat päätyivät pakettiin.

*GLUB*

Tehtävämme oli suoritettu. Meidän matkamme oli jo päätymässä määränpäähänsä, mutta niinhän matkat aina päättyvät. Niin kuin elämän tarkoitus on ylläpitää elämää, matkojen tarkoitus on jatkaa matkoja. Meidän matkamme oli päättymässä, mutta hänen oli vasta alkamassa. Ja ehkä vielä jotain päivänä hän pääsee tuohon samaan tilanteeseen: hän saa kunnioitetun tilaisuuden laittaa aloilleen jonkin toisen matkustajan tehtävän.

Nyt päivä oli ulkopuoliselle täysin tavanomainen, ei mitenkään normeista eroava. Aurinko vain säteilytti vienosti lehtien raoista säveliään.

[junky]

Kuukausi sitten ostetut kengät tallaavat pimeää ja likaista asfalttia. Miten ne onkin jo tuossa kunnossa? Likaiset, astutut ja tuossa vasemmassa näyttäisi olevan pieni maalitahrakin. Surullista. Mulla kuluu kengät aina tosi nopeasti, kai se johtuu siitä että kävelen paljon. Tai sitten se on vaan selitys sille että olen huolimaton. Olenkohan mä huolimaton? Taidan hiukan olla. Tunnin päästä en tosin kyllä enää tiedosta sitä. Katsos, pystyn kyllä ymmärtämään tälläiset asiat hetkeksi, pystyn ymmärtämään että olen huolimaton ja ajattelemaan sitä hetken, mutten sitten kuitenkaan sisäistä sitä niin että oppisin siitä jotain. Mun täytyisi varmaan kadottaa salkullinen viidensadan euron seteleitä että tajuaisin olevani huolimaton.

Hassua. tähän aikaan ei ole ikinä kylmä. Vaikka onkin helvetin pimeää ja tuulee niin että hiukset leviää silmien eteen pipon alta, tuntuu silti jotenkin lämpimältä. Ja onhan täällä pakkastakin. Ehkä lämmöntunne johtuu siitä että me kävellään rinta rinnan ja aika kovalla tahdilla, niinkuin aina tähän aikaan tätä katua tälläisinä päivinä. ”Ei helvetti, kyllä se tulee olemaan jäätävän kova! Toivottavasti ei oo jonoa.” Niimpä, toivottavasti ei ole jonoa. Juuse on oikeassa myös siinä, että se tulee olemaan kova. Olen kuullut tuon innostuneen ja vielä toistaiseksi sammaltamattoman äänen usein juuri tässä kohtaa; tässä hetkessä missä tuleva hupi on jo niin lähellä että se tempaa mukaansa ja sytyttää hiljalleen koko kytevän kaminan villiin onnen roihuunsa. Kyllä muakin jo lämmittää, sellainen tieto että kohta tulee olemaan hauskaa ilmenee hellänä pistona torsossa ja kohonneena itsetuntona. Juuri tälläisinä hetkinä sitä usein huomaa olevansa loppujen lopuksi ihan hyvä jätkä.

Meidän vauhdikas porukka alkaa lähestyä jo määränpäätään. Mainosvalot häikäisee hiukan humalaista silmääni ja mietin kuinka usein tämänkin kyltin alta on jo kävelty samalla asenteella. Asenteet on kohdallaan, juuri näinä päivinä. Oikeastaan me ollaan aika vaikuttavannäköinen porukka; Miro pitkillä rastahiuksillaan ja viisaan tyynellä ilmellään, Juuse omalla rennolla komeudellaan ja nokkelilla sutjautuksillaan, Anna persoonallisella kauneudellaan ja jollain tapaa hellyyttävällä uteliaisuudellaan ja sitten minä, Abbe, jotenkin täydentäen koko kvartettia, ikäänkuin soodavesi mehutiivisteessä tehden siitä raikkaan ja maukkaan. Uskon ettei kukaan meistä olisi osannut kuvitella sitä fiilistä ja vireystilaa, jonka yhdessäolomme läpsäyttää kasvoillemme kun kävelemme näin. Olemme täynnä jotain mitä ei kyllä voi sanoa toivoksi, mutta jonka sana toivo kuitenkin määrittää parhaiten.

Märkä asfaltti vaihtuu kuivaan ja maalitahra kengässäni näkyy nyt selvemmin mainosvalon alla. Se on purppuranpunainen ja läiskämäinen, pieni tahra ruttuisessa kengässäni. Nauramme, Juuse kertoi anekdootin viime viikonlopusta. Lähestymme ovimiestä ja Anna kiilaa ensimmäisenä tuon lihaksikkaan gerberoksen tarkan silmän alle. Tupakka haisee ja hengitys höyrystyy, kuulen kun joku ulkona tupakoivista kerää räkää nenäonteloistaan kovalla krohinalla ja sylkäisee sen sitten sivummalle. Kaikki kaivelevat lompakoitaan ja Anna on jo pujahtanut ovesta sisään punaiselle kokolattiamatolle. Tulee minun vuoroni ja kuulen jo sisältä kantautuvan soitannan. Hymyilen gerberokselle ja se haukahtaa merkikseni: on aika siirtyä sisään.

Seuraavat tapahtumat noudattavat aina samaa kaavaa. Kun rehellinen ihminen tuntee olevansa vapaa, se käyttäytyy aina samalla tavalla. On oma itsensä. Minä tunnen Annan, Miron ja Juusen, tiedän millaisia he oikeasti ovat. Täällä juuri nämä merkitsemäni luonteenpiirteet pääsevät oikeuksiinsa ja ovat vahvasti esillä kokoajan. Pidän siitä. Tilaamme tiskiltä juotavaa ja siirrymme pöytään istumaan. Keskustelemme täydellä sydämmellä ja hymyilemme samalla katsoen toisiamme syvälle ilon uurteisiin silmiin. Jossain joku syntyy orjuuteen kykenemättömänä käsittämään siitä mitään. Me olemme kaikki syntyneet, itkeneet ja meidät on pesty sen jälkeen. Kaikki mitä sen jälkeen seuraa, on ollut meistä itsestämme kiinni. Ja jotenkin, syvää rakkautta tuntien, olen tyytyväinen. Päätös päätökseltä, mielenjohde mielenjohteelta olemme ohjanneet itseämme tähän pöytään ja oppineet tuntemaan selittämätöntä loistoa. Maailma on täynnä pahaa ja mahdollisuuksia.

[Voima]

Haureus kirjoittanu hienoo tekstii. Tykkään. Aiheutit päivän hymäilyt. Tuli jollai tapaa Burroughs mielee

[Uniyano]

On kiva nussia kalojen kanssa ammeessa osa 1

Olemme kahdestaan talossani lukuunottamatta muutamia muita eläinlajien edustajia.
Ketään ihmistä ei ole 100km säteellä. Olen vienyt sinut kellariini.
Oli hyvän tuntuinen työ tehdä sinut 14 vuotta sitten,
mutta on vielä paremman tuntuista viedä sinun henki improvisoiden.
Viillän kurkkusi auki ennen kuin päästät kiljahdustakaan.
Veitsi viiltää nahkasi vaivattomasti auki ja uppoutuu sulavasti lämpimään lihaasi.
Minun on vaikea kuvata tunnetta kun silmistäsi hiipuu valo ja loiste samalla kun kaulastasi pursuaa valtavalla voimalla litroittain verta.
Minä pysähdyin siihen hetkeen. Oli vain se hetki, sinun tyhjä ilme kasvoillasi, viattoman pieni ruumiisi sidottuna puiseen tuoliin. Katsoin kuinka vuodat kuiviin.
Join vertasi ja samalla sain hulppean idean viedä sinut ammeeseen kalastamieni särkien ja ahvenien joukkoon.
Raahaan ruhosi niin että kallistan vain tuolia mihin olet sidottu ja vedän sen sitten viereiseen huoneeseen jossa amme sijaitsee.
Avaan teipit joilla sidoin sinut tuoliin, nostan ruumiisi olkapäilleni*Hiioppista*ja paiskaan sen ammeeseen.
Riisun omat vaatteeni pois lukuunottamatta kumihanskoja joilla saa hyvän otteen märästä ruhostasi.
Vesi on jo värjäytynyt verelläsi, elossa olevat kalat tutkivat ruumistasi.
Asettelen kehosi niin, että selkäsi on ylöspäin ja haarasi on minuun päin. Revin vaatteesi irti, haen puukkoni ja totean kuinka vahvasti olenkaan kiihottunut.
Penikseni on ollut erektiossa jo siitä lähtien kun kosketin ruumistasi alastomana. Mieleni on ollut kiihottuna sinusta jo ainakin 10 vuoden ajan.
Hyppään ammeeseen taaksesi, panen sinua takaapäin niin lujaa kun pystyn samalla kun hakkaan ruumistasi puukolla ruumistasi niin, että viimeisetkin veret roiskuvat ympäri ämpäri huonetta!
Kalat kutittavat vähän jalkojani, mutta lähinnä se tuntuu hyvältä.
Jatkan näin muutaman tunnin ajan, viillellen ja väännellen ruumistasi erilaisiin asentoihin, tungen kyrpääni syvälle kurkkuusi ja pidän silmiäsi auki kunnes tunnen oloni taas tyytyväiseksi ja tyyneksi. Rauhalliseksi.
Sitten pakastan ruumiisi hirviä varten olevassa suuressa pakastimessa, peseydyn ja menen ylös juomaan pari olutta ja katsomaan tv:tä.

[Happohuppu]

Voimassa julkaistiin joitakin vuosia sitten mainio novelli huumeista

Nyt se löytyy täältä Fifin sivuilta:

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/20 ... s-pelastuu

[Harold]

Ui! Loistava topicci!!

Tosi mahtavaa lukea teidän tekstejä !

Pitääkin kaivaa joskus lukioaikana raapustamani novelli jostain vanhojen muistiinpanojen seasta. Se vois olla oikein sopiva tälle foorumille/tähän topicciin

[Torg]

Tässä teille iloista elämänasennetta minuuttinovellin muodossa.

Asioita, joita tapahtuu.
Ajatuksia, jotka leijuvat tajunnan valtameressä.

Tämän nimettömän suurkaupungin varjoisilla kujilla tapahtuu asioita, jotka saavat minut tuntemaan, että olen elossa. Huorat, narkkarit, diilerit, spurgut ja heidän menneisyytensä väijyvät täällä.
Kapakat, tai siis niiden omistajat, antavat vakiojuopoille rajatonta luottoa vain, koska he sattuvat edelleen hengittämään. Maksuksi riittää heidän kertomuksensa menneisyydestään.
Minä hengitän savuista ilmaa, jossa tuoksuvat menneisyyden haamut.
Minä juon väljähtynyttä olutta, joka on maustettu elämänkokemuksen aiheuttamalla katkeruudella.
Minä nain huoraa mulkulla, joka ei enää välitä, ja huoran vittu märkii särkyneitä unelmia.
Väsynyt nisti piikittää itseensä hiipuvan toivon viimeisiä kipinöitä.
Uhkapelurin polvilumpio sirpaloidaan hänen oman itsepetoksensa vuoksi.
Onnelliset laskevat ikkunoidensa kaihtimet kotonaan, ja itkevät pelosta tutisten, koska he saattavat jo seuraavana päivänä tajuta olevansa onnettomia, ja tyhjiä ja onttoja, pelkkiä kuoria vailla sisältöä.
Sisimpäni nauraa hysteerisesti. Olen tietämätön. Olen lopettanut totuuden etsimisen, koska jos se joskus minulle selviäisi, niin en sitä kuitenkaan kestäisi. Menettäisin kuvitelmani järjestäni, vaipuisin katatoniseen tilaan , josta vain aseen luoti voisi minut pelastaa.
Piste.

[Torg]

Hukassa

Olen viime viikkojen kuluessa löytänyt vaaran. Olen oppinut tunnistamaan sen. Se on ollut ja on edelleen mielessäni sen omana tulkintana erilaisina ilmiöinä mielenvärkin tulkitessa ympäristöään erilaisten aivohäkkyräni suorittamien havaintojen, sekä niistä johdettujen johtopäätösten avulla.
Kaipuuni omaan ympäristööni on kasvanut edelleen suuremmaksi. Se alkaa jo vuotaa yli. Se on jo aiheuttanut minulle psykosomaattisia reaktioita, kuten esimerkiksi käsien vapinaa, joka alkaa täysin varoittamatta, jatkuu tasaisena nykimisenä, tai nytkymisenä muutamia minuutteja, ja lakkaa sitten hiljalleen niin, että ennen lopullista häipymistä nykäisyt ovat vaimeita, ja muuttuvat yksittäisiksi, kun ne siis sitten häviävät kokonaan.

Olen alkanut pelätä veden loppumista, vaikka minulla ei varsinaisesti olekaan todisteita pelkoni tueksi. Ajattelen, että on hyvä, kun kykenen huomaamaan pelkoni perusteettomuuden, vaikka se ei sitä pistävää, jospa sittenkin-ajatusta poistakaan.

Löysin kellarista bensiinikanisterin, jonka selvästikin olin keväällä, jolloin tänne saavuin, sinne unohtanut. Se tarkoittaa sitä, että nyt ainakin pystyn lähtemään täältä. Sekin tosin on vain pelkkä olettamus. Pelkkä toimiva auto ei takaa mitään, koska näiden syrjäteitten kunnoista ei tällaisena syksynä pysty sanomaan mitään. Saattaa hyvinkin olla, että tiet ovat niin huonossa kunnossa, että saatan joutua olemaan täällä jopa talvenkin yli. Ellen sitten kokeilisi tietäni patikoiden läpi sinne, mistä olin tullutkin. Eikä sekään tosiaan ole mitenkään sanottua, että ylipäätään haluaisin lähteä täältä mihinkään.
Mielialani ovat alkaneet heittää niin rajua kuperkeikkaa, että yritän olla laskematta niiden varaan yhtään mitään. Parempi mennä vain tunti kerrallaan, lepuuttaa mieltä ja odotella sen tointumista sellaiseen tilaan, että kykenisin ajattelemaan edes jokseenkin järkevästi, ja vasta sitten tehdä kauas kantoisia suunnitelmia. Se vaatii minulta melkeinpä yli-inhimillistä sitkeyttä.
Olen kuitenkin päättänyt selvitä!

Olen kerännyt marjoja kymmeniä litroja. Silti pelkään nestehukkaa. Kuinka se voi olla mahdollista?

Viime yönä minulle tuli hurjaa kaipuu kotiin. Ajattelin Siinaa, ja olisin niin kovin paljon toivonut, että olisin saanut hänet silloin viereeni.
Kaikki se arki, jota vietimme silloin, kun kaiken piti olla hyvin. Silloin, kun kaikki oli hyvin. Mutta en minä silloinkaan hyvin voinut. Tai ainakin luulin niin. Itseni, Siina-vaimoni, sekä tyttäremme Viivin kanssa olimme jotain, jota perheeksi kutsutaan.
Toistan itseäni, mutta en minä tuntenut olevani perheessä. Hukassa, eksyksissä minä olin. Olin väsynyt, turhautunut ja itsekeskeinen kakara, joka vain leikki isää. Mikään ei tuntunut miltään. Isänpäivänä minä hymyilin, mutta sisällä mielessäni minä vain suunnittelin ulos pääsyä.
Mutta nyt se tuntui puuduttavan sijaan jo pelkkänä ajatuksenakin niin sanoinkuvaamattoman ihanalta, että olisi vaikka se kuuluisa Pirukin saanut sielunluovutussoppariinsa nimeni alle, enkä hetkeäkään olisi miettinyt sen tuottamaa lopputulosta, kunhan vain olisin saanut olla oman perheeni kanssa meidän yhteisessä kodissa, ja siellä meidän jaetussa todellisuuden harhassa.
Kyynelehdin vuolaasti pitkin yötä muistojen ja haaveiden piinatessa minua haikein mieleni tuottamin elokuvin.
Herätessäni aamuna olinkin jo toista mieltä. Aloin näkemään paluun takaisin jostain syystä typerältä ajatukselta. Joku päässäni vain hoki, että en ole vielä valmis siihen. Ajan on oltava oikea...