Suhteenne perheeseen ja sukulaisiin?

[Psychonautilus]

Minkälainen suhde teillä on lähiperheeseen - sikäli kun sellaista vielä löytyy - ja sukulaisiin muuten? Hyväksyvätkö he narkkailunne? Elättekö kaksoiselämää? Oletteko hylkiöitä, jotka on pyyhitty pois testamentista? Vai onko huumeidenkäyttö vaiettu asia, jonka muut hyväksyvät hampaita kiristellen?

Itse tulen uskovaisesta ja konservatiivisesta suvusta; iso osa on kirkolla töissä, ja esim. suvun häissä kukaan ei koskaan ole kännissä - jotkut jopa paheksuvat äänekkäästi sitä, että hääparin malja on alkoholipitoista. Sedät, tädit ja serkut on kaikki todella kunnollisia - ainoastaan minä itse ja sisarukseni ovat päihteisiin menevää. Sisko on kai aika normaali, juo jonkin verran alkoholia (ja joskus todella harvoin polttaa pilveä). Veli douppaa ehkä enemmän kuin minä.

Vanhemmat tietää varsinkin veljeni käytöstä ja sekoiluista suurimman osan; omistani ne tietää vähemmän, mutta silti mm. että olen polttanut päivittäin kannabista monta vuotta, syön rauhoittavia, ja joku oli mennyt vähän aikaa sitten möläyttämään myös mieltymyksestäni LSD:hen. Eivät ole ottaneet asiaa puheeksi; kannabiksesta yrittivät pitää pikku puhuttelun kun viimein 18-vuotiaana, 3 viikkoa ennen kotoa muuttoa kärähdin, mutta turhaahan se luonnollisesti oli, kun pössyttely oli jatkunut niiden selän takana jo usean vuoden. Siitäkään ei hirveästi ole ollut puhetta, mitä nyt välillä kysyvät että vieläkö poltan pilveä ja onko pakko. Toisaalta ollaan veljen kanssa valistettu niitä jonkun verran - esim kannabiksen kohdalla ovat sitä mieltä, että ainoa ongelma siinä on laittomuus ja mahdolliset sanktiot. Sain ne jopa myöntämään, että kannabista polttavana henkilönä minun on ihan fiksua muuttaa Hollantiin, ettei minua vainota ja pidetä rikollisena elämäntapavalintojeni takia.

Välini vanhempiin ovat mielestäni pysyneet todella hyvinä; ovat käyneet 2 vuoden aikana täällä 2 kertaa vaikka asuvat Aasiassa, lähettävät rahaa, soittelevat, ja luottavat vaikka tietävät minun käyttävän huumeita - tiedän, etteivät he koskaan hylkää, ja se on hieno voimavara. Siskon kanssa ollaan myös läheiset, ja jutellaan netin välityksellä melko usein. Isoveli taas on yhtä kuin paras kaveri - teinivuosina pyörittiin paljon samoissa porukoissa, katsottiin toistemme perään, täydensimme toistemme alibit... Itse olin toisaalta vähän helpommassa asemassa, kun isoveli kävi edeltä kokeilemassa rajoja, ja testaamassa miten porukat vahtii, mistä jää kiinni yms. Se kärähteli milloin mistäkin porukoille, itse pidin kaiken aika hyvin piilossa (paitsi alkoholinkäytön, joka oli n. 15-vuotiaasta suht hyväksyttävää, kunhan en hölmöillyt tai ollut ihan vitun sekaisin kun ryömin kotiin). Veli toimii myös eräänlaisena huumementorina, ja yllättävän vastuullisena sellaisena - aina on ollut sellainen olo, että kaveri tietää tasan tarkkaan miten toimia jos tässä nyt sattuis mitä tahansa. Uhkas myös antaa kunnolla pataan jos saa kuulla mun ruvenneen rännäämään (sopii yrittää, se on päätä lyhempi tappi), vaikka itse tykittää piriä viikottain.

Viimeisen puolivuotisen aikana ollaan lähestytty vitusti enempi, kun se tuli tänne evakkoon (Suomessa ei arvostettu sen puutarhurintaitoja). Eipä aikaakaan kun kytät tuli mun kämppään täällä, ku joku naapuri vasikoi että haisee liuottimet, ja saatiin häätö. Kytät ei tosin löytäneet mitään merkittävää, vähäsen pilveä siellä täällä ja taikasieniä - laillista tavaraa siis. Kämpässä ois ollut sen verran muutakin et mä oisin voinu heittää kärriäärille hyvästit ja molemmat oltais menty istumaan varmaan muutamaksi vuodeksi. Hullu viuhka kävi kyllä, vittu ne kytät oli sokeita. Tuijotti jotain DMT-purnukoita, kyseli että onkos nämä omaan käyttöön, ja sitten jatkoi tutkiskelua. Mut tällaset vastoinkäymiset kai vahvistaa suhdetta - veli on vähiten ärsyttävä kämppis mitä mulla on ollut, eikä olla riidelty/tapeltu oikeastaan mistään, vaikka hermot on ollu välillä ihan vitun kireellä.

Muuhun sukuuni en koe oikeastaan mitään kovin merkittävää yhteenkuuluvuutta. Ellei ne olis sukua, en koskaan olis missään tekemisissä heidän kanssaan - ja täysi-ikäistyttyäni olen ottanut etäisyyttä. Hollantiin muuton myötä pari vuotta sitten meni viimeisimmätkin satunnaiskontaktit - ei enää iltapäiväkahveja mummon luona.

Vanhemmistani pidän todella paljon, ja vaikka tiedän että käytökseni joskus huolestuttaa ja satuttaa niitä, olen päättänyt näyttää niille, ettei tarvitse pelätä - pärjään kyllä. Joskus vanhempana ehkä kerron vielä vähän avoimemmin elämästäni, mutta en vielä - se huolestuttaisi niitä liikaa. Sedille, tädeille ja isovanhemmille en jaksa aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa tai häpeää. Olen kyllä melko vakuuttunut, että tilanne vähemmän läheisten sukulaisten kanssa olisi sama vaikken käyttäisi huumeita - en siltikään varmaan heidän hihhuloinnista perustaisi.

Huhhuh ku tuli tekstiä. Mites teillä?

[testeri420]

Mun sukulaiset on kaikki hulluja elämästä sekaisin olevia friikkejä jotka ei osaa tehhä mitää muuta ku puhua paskaa selän takana.

T: suvun-musta-lammas

[W10]

Suhteeni sukulaisiini on minulle paras mahdollinen.

Uskovaiset sukulaiset vähän karttavat, mutta se onkin heidän ongelmansa. Pitää olla kiitollinen siitä että omat vanhemmat ja muut sukulaiset osaavat olla avarakatseisia ja yrittävät ainakin ymmärtää. Doupeista ei paljon olla keskusteltu, vaikka varmaan tietävät. Kannabiksesta äiti vain tokaisi että "muuten ei haittaa, mutta älä jää kiinni". Asenne on perheessä ollut että aikuinen ihminen osaa itse tehdä päätöksensä.

Nyt elämäntilanne on kumminkin sellainen, että kun oma lapsi syntyy, niin sukulaisten tuki on todellakin tärkeää. Onneksi olen pitänyt välit hyvinä, vaikka välillä ei olisi jaksanut. Mikään douppi ei kuitenkaan ole yhtä tärkeää kuin läheiset ihmiset. Varsinkaan silloin kun apua tarvitsee ja jokainen tarvitsee joskus. ;-)

[Pen]

Asun äitini ja isäpuoleni luona vielä tälleen 21-vuotiaana. Taino miten sen nyt ottaa, itselläni on käytössä parin sadan neliön asunto jossa vanhempani käyvät ehkä kerran viikossa, nuo kun tykkäävät asua noissa muissa asunnoissa enemmän. Tää on tällänen kerrostalo erään kylän keskustassa joten ei ole oikein luontoa lähellä.. Viettävät mielummin aikaa jokirannan kämpässä tuon takia. Toinen on se, että tänne kun pitää kiivetä portaat (2. kerroksessa tää meidän oma asunto, alakerrassa on liiketiloja) ja kyseessä on aika ylipainosia sekä iäkkäitä ihmisiä.

Mutta joo, itse suhteisiin.. Varsin hyvät, aina on ollut helpohkoa elämä eikä ole mistään väkivallasta tai muusta vastaavasta joutunut kärsimään. Tosin, yrittäjiä kun ovat niin aika paljon tuli nuorena oltua yksin. Rahasta ei ole koskaan ollut pulaa, olen saanut oikeastaan aina kaiken mitä olen vain halunnut joka on johtanut siihen, että en näe rahalla arvoa. Sanoisin että varsin hyvät kortit vedin tossa syntymävaiheessa, vaikka toisaalta harmittaa se, että ei ole koskaan tarvinnut itse nähdä vaivaa tollasten isojen tavoitteiden kuin oman auton tai muun vastaavan hommaamiseen. Tästä onkin johtunut se, että pyrin mahdollisimman pitkälti olemaan omavarainen, vaikka yhtä hyvin voisi sanoa että "hei äiti heitä pari satkuu" - jotenkin toi, että on täysin muiden elätettävänä ei oikeen tunnu hyvältä. Tai no jos oisin sossun asiakas niin oisin kyllä asian kanssa ok koska en tykkää tämän hetkisestä yhteiskuntarakenteesta, se tosin ei tähän topikkiin miten liity.

Erityisen kovaa kuria ei koskaan ole ollut, kaikenlaista hämärää tuli nuorena harrastettua eikä siitä erityisemmin nuhteita tullut mutta toisaalta, koskaan ei oo tullu mentyä sellasen rajan yli että menisi oikeasti todella vakavaksi. Varmaan siinä vaiheessa olisivat jo piiskaa antaneet.

Huumeiden käyttöni kanssa ovat ok, myöskin sen kanssa ovat ok että päätin jäädä täksi vuodeksi työttömäksi asumaan vanhempien kustannuksella. Hommaa tän kokosessa talossa kuitenkin riittää ja on tota perheyritystä niin en näe asian kanssa oikeastaan mitään ongelmaa. Toivottavasti eivät hekään. Vähän kyllä harmittaa että viimeiset kolme kertaa kun ollaan nähty, oon aina ollut aika kovissa mexeissa robona ja ei voi olla miettimättä että mitähän hittoa ne mahtaa lapsestaan aatella. Toivottavasti eivät aattele että oon kellon ympäri mömmöissä. (viimeisin viikko on tosin melkeenpä tullut oltua )

Asiat saa aina selvitettyä noiden kanssa puhumalla. Ennakkoluuloja heillä toki jonkin verran on koska ovat ravintola-alalla aikoinaan toimineet vuosikymmeniä, omistamalla erinäisiä klubeja ynnä muita joissa myös huumeet välillä liikkui. Kuitenkin, he ymmärtävät sen että se on aika paljon ihmisestä kiinni miten nää douppijutut menee ja ovat ainakin toistaiseksi luottaneet että pystyn joten kuten käyttöni pitämään järkevällä tasolla. Jos koen joskus, että tuosta käytöstä mulle oikeasti tulee isompaa ongelmaa niin varmaan vanhemmilleni siitä ensimmäisenä juurikin puhun, kaunistelematta asioita.

Muita sukulaisiani en pahemmin tunne. Serkkutyttöä nään parin vuoden välein, jokunen sana vaihetaan. Eipä tuo asu kuin sadan kilometrin päässä mutta ei mitenkään erityisemmin kiinnosta enempää nähä kun on ikäeroa se kymmenisen vuotta. Veljet on mua 15 ja 18 vuotta vanhempia, asuvat australiassa ja usassa niin niitä ei paljoa näe ellei sinne tuu lähettyä käymään (koskaan ei oo jaksanu/ehtiny) tai elleivät he tuu tänne härmään. Toi usassa asuva itseasiassa tulee meidän keskisuomen mökille silloin tällöin pyörähtämään, parin viikon päästä kuulemma seuraavan kerran, jos vaikka menis moikkaamaan.

Isovanhemmat asuu aika kaukana myöskin tuolla keskisuomessa joten tulee siellä käytyä ehkä pari kertaa vuodessa. Heille en ole uskaltanut edes myöntää tupakkaa polttavani vaikka en kyllä edes oleta että minkäänlaista tuomitsemista tulisi. En kuitenkaan näe tarpeelliseksi aiheuttaa vanhoille mukaville ihmisille huolia ja mielipahaa omien paheiden takia. En ole toisaalta heidän nähnyt ikinä juovan edes alkoholia joten en tiedä tarkalleen miten päihdevastaisia ovat.

Testamentissa on tulossa aika huomattava omaisuus koska isovanhemmilla ei jälkiläisiä enään ole ja noi veljetkin on vetäneet sen verran uraa että ei niitä taida suomen kiinteistöt kiinnostaa. Ei tunnu missään joku tontti tai pari jostain suomesta niille. Ja ei, en halua mitään egoilla mutta kun kerran nuo kysymykset kysyttiin, niin vastataan sitten. En väitä, että olisin mitenkään kokenut onnelisempaa tai parempaa lapsuutta kuin kaverini jotka ovat "köyhemmistä" perheistä. Itseasiassa, juurikin tuon takia että meillä rahaa varsinkin nuoruusvuosinani oli, huomasin että monet lapsuuden kaverini olivat kavereita juurikin vain sen rahan takia. Monet katosivat aika nopeasti kun en tarjonnutkaan karkkia kun tulivat kylään. Tästä samasta syystä en yleisesti ottaen nykyään pysty luottamaan uusiin ihmisiin (varsinkaan naisiin, en koe että itsestäni henkilönä kukaan voisi olla kiinnostunut) koska tunnen olevani sen verran tylsä persoona, johon porukka haluaisi vain tutustua siksi, että mulla on silloin tällöin jokunen ylimääräinen euro. Jonkinlaista pään sisäistä ongelmaa siis on tuosta helposta lapsuudesta noilta osin tullut, vai mistähän lie johtuukaan. Se, että varallisuudella ei leveile tosin auttaa asiaa, ei meillä kuitenkaan mitään ferrareita oo tallissa tai mitään miljonäärielämää.

Sen oon kuitenki oppinut että perhe, ystävät ja hyvin vietetty aika on tärkeintä. Enemmän pitäisi sukulaisten kanssa aikaa viettää mutta minkäs teet kun jotenkin ei vaan kiinnosta nykyään olla tekemisissä ihmisten kanssa. Helpompaa olla yksin kun ei tarvi miettiä mitä muut aattelee. Monestihan nuo mua pyytää syömäänkin tai saunomaan tai jotain mutta jooh.. Ehkäpä joskus tulee lähdettyä, toivottavasti ennen kuin on myöhästä.


Lisättäköön että oikea isä kuoli viitisentoista vuotta sitten ja kaksi setää pian sen jälkeen. Kaikilla jonkinlaista päihdeongelmaa käsittääkseni oli ainakin alkoholin kanssa joten toivottavasti ei tullu mullu samoja geenejä.. Se elossa oleva setä asustelee myös tossa ~100km päässä, aika lähellä tytärtään mutta harvemmin sitäkään tulee tavattua. Jossakin sukukokoontumisissa lähinnä jos niihin vaivaudun lähtemään.

Eli loppusanoiksi vois sanoa että on kyllä sellanen perhe, että en tunne olevani sen arvoinen. Vihaan itseäni siitä syystä, että en ota perhettäni ynnä muuta tarpeeksi huomioon mutta jotenkin tota vaan on vaikea muuttaa.. Tulee varmasti olemaan kova paikka siinä vaiheessa kun toi on myöhästä. Viimeiset sanat oikealle isälleni taisivat muuten olla jotain tyyliin "vitun homo" kun se ei suostunu ostamaan mulle salmiakkikarkkeja. Vieläkin aina silloin tällöin harmittaa tuo asia.

[LeFairylette]

Valitettavasti aika kylmät on suhteet perheeseen. Ei siis mitään riitaa tai mitään, mutta jostain syystä ei kuitenkaan olla juurikaan yhteydessä, edes vanhempien kanssa. Nykyään jopa vielä vähemmän kun vanhemmat juuri eros.
Itseasiassa, en ole tainnut taas olla kuukauteen missään tekemisissä kenenkään perheenjäsenen kanssa...isän kai olen nähny pari kuukautta sitten.
Surullista...
Tuntuu kun vanhemmat ei ees välittäis miten mun elämä menee, mitä teen tai mitä mulle tapahtuu.
Olenkohan jotenki epäonnistunut elämässäni..koska velipuolelleni äiti kai soittelee jatkuvasti jne. Olenko huonompi lapsi?

[zerk]

No hmm niin... Pikkubroidin kans ollaa hiton läheiset ja se tietää mun douppaamisesti about kaiken ja hyväksyy sen. Porukat tietää nyt opiaateista ainakin ja ihan täs viimeaikoina puhuinki asiasta vähän. Kyl ne on edelleen huolestuneita kun ne ei näistä asioista tiedä sen propagandan lisäksi paljoakaan. Kai se on niiden tehtäväki olla huolissaan.

Muista sukulaisista vain harvat ja valitut tietää mun douppaamisesta ja suurin osa hyväksyy sen. Pari ei oikein ymmärrä asiaa ja niihin on välit selvästi viilentyny. Toisaalta en nyt niiden kanssa ollukaan koskaan kovin paljoo tekemisissä. Kaikenkaikkiaan mul on sukulaisiin hyvät välit, koska oon aika tarkka siitä mitä niille jaan. Parempi näin imo.

[konvehdinmussuttaja]

ei oo huonot välit mut ei mua vaa nappaa nähä niit, asuin melkee parikybäsiks himas ja siin ajas kerkesin ite ainaki saamaa ihan tarpeekseni, varsinki faijast. jotenki sitä ei vaa tunne minkäänäköst ikävää niitä tai kotiseutuu kohtaa, systerin takii tulee vaivauduttuu sen pari kertaa vuodes mestoille. ollaan broidin kans kuiteki tosi tärkeit sille ja se on nyt kahestaa mutsin kans sietää sitä paskaa nyt ku mä en oo enää siel..
en koton asues viel kuosaillu mitää, en pystyny ees dokaa himas ku faija hoiti sen homman kaikkien puolest. en omast mielest ees ollu mitenkää hankala tapaus nuorempana, tajuu sit mistä sen käytös varsinki mua kohtaa johtu, kai tää empatian ja ikävän puute koko mestaa kohtaa tulee jostai noilta ajoilta.
broidi tietää kuosailuist, poltellaa välil yhes yms mikä on mun mielestä tuntunu ihan mahtavalta ku nuorempana vaa tapeltii keskenämme, ei tultu yhtää toimee mut nyt ollaa melkee ku parhaat frendit nähää melkee päivittäi ja duunaillaa asioit yhes.
muut sukulaiset o viros, tulee moikkailtuu pari kertaa vuodes ei sen kummempaa kanssakäymist, kaikinpuoli normaalei ihmisii, muutama serkku taitaa hiisailla, pari alkoholistii yms perussettii.

vähä tällast kaksoiselämää, en kyl usko et paljo muuttus vaik useempi sais tietää käytöst, homma ei kuitekaa oo jokapäivästä.

[Feya]

Oma suhteeni perheeseeni on todella hyvä, ja oon siitä todella kiitollinen.

Äitini on aina ollut mulle läheisin ihminen ja on edelleenkin. Hänen ajatusmaailmansa on erittäinen liberaali ja hän on yksi suvaitsevammista ihmisistä, joita tiedän. Kun 14-vuotiaana kerroin seurustelevani samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, hän oli vain iloinen puolestani ja on tukenut muitakin parisuhteitani täydellä sydämmellä, vaikka ne eivät ole olleet sieltä ihan normaalimmasta päästä (ex-kihlattuni asui Amerikassa ja tuo nykyinen on, noh.. aika hörhö). Mun äiti on aina kannustanut mua tekemään sitä mitä rakastan, mitä tahansa se sitten olisikaan, ja tukenut kaikissa ongelmissa.

Oon tottunut kertomaan äidilleni lähes kaiken, mitä elämässäni tapahtuu. Hän tuntuu oikeastaan paljon enemmän siskolta tai hyvältä ystävältä kuin äidiltä. Kun aloitin kannabiksen polton, kerroin siitäkin hänelle suoraan (ja että silloinen poikaystäväni kasvatti sitä). Hän oli itsekin nuorena aika hippi ja ex-miehensä kanssa jopa kasvatti kannabista, joten hän ymmärtää hyvin, ettei se pilven poltto kovin vaarallista ole. Hän ei ihan suoraan poltteluani hyväksynyt, muttei hän sitä ole myöskään tuominnut. Kun vielä asuin kotona, äitini sanoi kyllä, ettei halua mun polttavan siellä, mutta hän on kyllä useamman kerran nähnyt vahingossa esille jättämäni bongin ja varmasti haistanut sen monta kertaa, muttei ole koskaan asiasta valittanut.

Äitini tietää aivan varmasti, että käytän muitakin huumeita, ja oon useasti ollut huolestunut, että se pilaisi välimme. Jäin nuorempana kiinni lääkkeiden käytöstä, pupillini ovat välillä olleet ihan lautasina ja joskus suuni käy mulle epätavallisen kovaan tahtiin, joten se on aika selkeää, ettei kannabis ole ainoa huume, jota käytän. Kaiken lisäksi asuessani vielä kotona meillä kävi kerran tullipoliisit - en itse ollut silloin paikalla, vain äitini. Sen jälkeen hän muutamia kertoja ihan suoraan kysyi, käytänkö jotain kovempia huumeita, mutta kielsin kaiken. Mitään kokonaisvaltaista keskustelua emme ole koskaan aiheestä käyneet; haluaisin totta puhuen kertoa olla täysin rehellinen, mutta tiedän, ettei vielä vain ole sen aika. Äitini on kuitenkin tuntunut alkavan ymmärtää, että käyttäisin jotakin tai en, elämäni rullaa hyvin eteenpäin ja se on kaikkein tärkeintä. Käyttäydyn fiksusti enkä sekoile kaupungilla kännissä kuten siskoni. Kiteytettynä; suhteemme on edelleen vankka ja se on mulle tosi tärkeää.

Isäni kanssa en koskaan ole ollut erittäin läheinen, vaikka välimme ovatkin hyvät. En edes oikein osaa sanoa miksi. Etenkin kun vanhempani erosivat ollessani 16 vuotias ja muutin äitini kanssa erilleen hänestä, me ollaan koko ajan vaan nähty toisiamme harvemmin ja harvemmin. Huumeiden käytöstäni hän ei luultavasti tiedä yhtään mitään ja hyvä niin; isäni on nimittäin erittäin huumevastainen.

Mulla on neljä sisarusta. Vuotta vanhempi siskoni oli mulle etenkin nuorempana hyvin läheinen. Teimme niin paljon asioita yhdessä ja vaikka riitelimme jatkuvasti, olimme erottamattomia. Hän oli kuitenkin aina se sosiaalisempi ja äänekkäämpi meistä, joka sai aina päättää asioita, ja mä jäin todella helposti hänen varjoonsa. Siskoni astuessa teini-ikään välimme alkoivat viiletä, koska hänestä tuli perus teini ryyppääjä, jolla vaihtui poikaystävä kahden viikon välein, kun taas musta tuli yksinäinen, masentunut nörtti. Siskoni vanhentuessa lisää hänen ongelmansa ovat vain paisuneet ja nykyään hän viettää suurimman osan ajastaan joko sairaalassa tai tukikodeissa psykoottisten jaksojensa ja muiden vakavien mielenterveysongelmien kanssa. Hän osaa olla todella raivostuttava persoona ja on aikoja, jolloin en vain jaksa häntä yhtään, mutta hän on mulle silti todella rakas.

Velipuoleni äitini puolelta on mulle myös erittäin läheinen. Vaikka näemme nykyään aika harvoin, koska asumme eri kaupungissa, olemme silti koko ajan yhteydessä. Oon perinyt häneltä monia mielenkiinnonkohteitani, kuten tietokoneet, videopelit, parapsykogologia ja filosofia. Voisin melkein sanoa, että veljeni on idolini; hän on fiksuimpia ihmisiä, joita tunnen, ja hän oikeasti jaksaa koko ajan oppia uutta, tehdä jotain konkreettista ja vaikuttaa asioihin.

Kahden muun sisarukseni, veli- ja siskopuoleni isäni puolelta, kanssa en oo kovin läheisiä. He ovat mua yli 10 vuotta vanhempia enkä lapsena koskaan edes asunut heidän kanssaan, joten kunnon suhdetta ei vaan koskaan syntynyt. Viime vuosina me ollaan etäännytty entisestään ja ne tuntuu mulle melkein kuin vain puolitutuilta.

Mitä muihin sukulaisiin tulee.. vaikka mulla on todella iso suku, en oo enää oikein missään tekemisissä niiden kanssa, varsinkin kun suurin osa asuu niin kaukana. Lapsena kävin aika usein serkkujeni luona, mutta en oo puhunut kenenkään heidän kanssaan vuosiin.

[maikkum]

Mulla on aika erikoiset sukulaiskuviot, jos niin voi sanoa.

Mun mutsi on melkein yhtä paha sekakäyttäjä ku minäki. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni kärsin mamman aiheuttamista viboista, ja sieltähän taisin sitten ottaa itsekkin esimerkkiä päihteidenkäyttööni. Toisinsanoen en oo niitä koskaan osannut järkevästi käyttää, vaan kaikki pitää oppia kantapään kautta. Nuorempana (16-20 vuotiaana) yritin kaikin keinoin estää äitini käyttöä, vanhempana aloin käyttämään itse enemmän ja samalla lopetin äitini höösäämisen.

Kaikesta huolimatta äitini on se tyyppi, jolle pystyn kertomaan ihan mistä tahansa, eikä hän tuomitse minua. Äitini oli ensimmäinen joka kuuli psykosistani ja itsemurhayrityksistäni, katkaisuhoidostani ja lukuisista poliisien kanssa käydyistä yhteenotoista, varkauksista ja yliannostuksista. Äitini ei koskaan ole tuominnut minua vaan yrittänyt ymmärtää minua. Luultavasti se on ollut hänelle helppoa juuri siksi, että hän on itsekkin päihdeongelmainen ihminen.

Isääni en ole koskaan kokenut tuntevani. Hän on perussuomalainen jurnu porvari, jonka kaikki maailmankuvat ja moraalikäsitteet menevät kanssani ihan väärille raiteille. Vuosia yritin päästä hänen lähelleen, mutta uusi vaimo ja perhe tuntuvat olevan tärkeämpiä. Nyt en ole puhunut hänen kanssaan yli vuoteen, koska hän suuttui minulle kun menetin ajokorttini ajamalla ylinopeutta. Yleensä isäni ensimmäinen kysymys on "ootko saanut oikeita töitä? Saahan siitä tarpeeksi palkkaa?" Faijani mielestä tekemäni ääniteknikon työt eivät ole oikeita töitä, ja hän onkin ehdottanut minulle useaan otteeseen palaamista takaisin kaupan kassalle.

Isäni ei ole koskaan arvostanut sitä että olen hankkinut itselleni haastavalta alalta useita työpaikkoja ja luonut suhteita ympäri maailmaa.

Isäni äiti eli mummoni onkin sitten ihan toista maata. Hänelle pystyn puhumaan ihan samalla tavalla kuin äidillenikin. Mummoni tietää siis myös kaikki samat asiat, ja muutamia päiviä sitten poltin monokset hänen edessään, koska hän halusi nähdä meneekö siitä oikeasti niin sekaisin kun valistuksissa on saatu ymmärtää. Koen hänet tärkeimmäksi sukulaisekseni, ja arvostan häntä enemmän kuin ketään muuta.

Kaikki tätini ovat minulle myös hyvin läheisiä, kummitätini näistä ehkä tärkein. Pohjoisen kaukaisemmat verisukulaiset ovat myös nykyään tärkeitä ja läheisiä, ja tiukan paikan tullen heidän kauttaan saa aina töitä keskeltä metsää.

Minulla on vain yksi biologinen veli, jonka kanssa en ole koskaan kovin läheiseksi tullut. Tietenkin pidetään yhteyttä, mutta mistään henkisestä suhteesta ei voi kovinkaan puhua.

Sisarpuolia minulla on kaks. Vuotta nuorempi siskopuoleni on ehkä kauhein tyyppi jota oon tavannut. Se on just sellanen siiderivalas, joka kulkee mansikkamargharita kourassa sedulassa ja ostelee kalliita merkkivaatteita -__- Ihan kuin äitinsä, sanoisinkos. Vanhempi velipuoleni taas on samallainen suvun mustalammas kuin minäkin! Eli nisti näin faijani ja hänen vaimonsa mielestä. Polttaahan jäbä pajaria ja syö joskus sieniä. Niin ja sillähän on pitkä tukka ja partakin, ihan selvä syrjäytynyt sekopää.

Ainahan perhesuhteeni eivät ole olleet tällä tasolla, vaan vuosia elin fiiliksessä ettei mulla ole vanhempia tai ketään välittäviä sukulaisia. Asiaa vaikeutti tietenkin se, että faijani ja mutsipuoleni mustamaalasivat minua tähän aikaan kaikille muille. Onneksi olen saanut asiat korjattua, ja nykyään koen itseni taas perheelliseksi ihmiseksi.