Olin tottunut näkemään itseni säälimättömästi riepottelevan maailman uhrina, kunnes jonain maagisena hetkenä koin oivalluksen siitä että päätän itse suhtautumiseni. Monessa mielessä en voi kontrolloida ympäröivää maailmaa, mutta voin vaikuttaa siihen millaisena ympäröivä maailma minulle sisäisenä kokemuksena esittäytyy.
Mikä valtava vastuu! Olisin tietysti yhä voinut jatkaa maailman syyttämistä siitä etteivät asiat aina mene kuten haluan tai odotan, mutta se olisi ollut sekä järjen että tunteen kannalta epäkäytännöllistä. Sen sijaan aloin vähitellen, monien rohkaisevien kokemusten ajamana, nyrjähtää kohti tilaa jossa tiedostan kuinka paljon todellisuudestani on omaa luomustani. Ulkoinen maailma on neutraalia informaatiovirtaa jota vastaanotan monenlaisina aistiärsykkeinä. Merkitys syntyy minussa.
Merkitys syntyy minussa, minun sisälläni, minun aivoissani, minun mielessäni.
Elämä näyttäytyy ajoittain tuskallisena. Ihmissuhteet viiltävät syvältä tai soitan kitaralla sormenpääni riekaleiksi. Se sattuu. Aistiärsyke on ja pysyy. Tuntuu tältä. Olemassaoloni intensiteetti ottaa välillä naurettavan mahtipontisia muotoja. Miten yhteen ihmiseen voi mahtua niin käsittämätön pakahduttavien tunteiden valtameri? Ajoittain olen miettinyt, kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla ilman kaikkea tätä kärsimystä. Mutta miksi elämän pitäisi olla helppoa? Kuka jaksaa pelata peliä vailla haastetta?
Kivuttomuuden perään haikailu saa elämän tuntumaan lähes mahdottomalta. Se ei ole käytännöllistä. Sen sijaan käytännöllistä on opetella hyväksymään. Hyväksyn tunteeni. Karkuun juoksemisen sijaan antaudun, annan elämykseni hengittää. Joskus hyväksyminenkin vituttaa, ja sitten hyväksyn senkin. Aina en jaksa olla positiivinen - hyväksyn. Tältä saa tuntua. Se on ok.
Kaikki tunteet on kohdattava, niitä ei voi paeta loputtomiin. Älyllinen ymmärrys ei estä tunteita tapahtumasta, mutta voi auttaa jäsentämään ja luottamaan. Järki ja tunne eivät korvaa toisiaan, mutta voivat kulkea tasapainossa, käsi kädessä.
Vähitellen sisällä tapahtuva alkemistinen reaktio kiihtyy. Paska alkaa muovautua kullaksi. Mun ei enää tarvitse paeta kokemuksia; voin suhtautua kaikkeen eteentulevaan myönteisesti. Se ei aina ole helppoa. Joskus se tuntuu sietämättömän vaikealta.
Mutta jokin sisälläni on muuttunut. Maailma ei palkitse valittajia, valittaminen lietsoo pahoinvoinnille pysyvyyttä. Miksi vastustaisin maailmaa, kun maailma selvästikään ei muuta toimintaperiaatteitaan vaikka kuinka vinkuisin? Elämänkaareni pitää sisällään äärimmäisen rankkoja ja tuskallisia kokemuksia. Käytännöllistä ja todellista, toimivaa tässä ja nyt, on ollut opetella virittäytymään maailmaan. Hyväksyä, tiedostaa, rakastaa.
Yllättäen maailma alkaakin loistaa. Rankkoja elämyksiä tulee yhä eteen, mutta myönteinen suhtautuminen tuntuu ylläpitävän itseään. Kanavoin kauneutta ja elämänjanoa ympärilleni, ja se heijastuu kaikkialle, myös takaisin itseeni, moninkertaistuen. Palautesilmukka. Euforia kasvaa ja lisääntyy, ja inspiroidun todella pitämään huolta hyvinvoinnistani. Keho aukeaa ja vahvistuu, lihastukkeumat hellittävät ja mieli mahtuu hengittämään. Ihmiset näyttävät viehättäviltä ja kaikkeus tuntuu noin ylipäätään maukkaalta.
Tästäkö karmassa lienee kyse.
Pessimismi ilmentää totaalista vastuuttomuutta ja laiskuutta. Pessimismi on pakenemista, suojautumiskeino joka lähtee itseääntoteuttavasta profetiasta, kuvitelmasta, jonka mukaan ihminen on ainoastaan vittumaisen maailman kynsissä rimpuileva sätkynukke. Pessimisti perustelee negatiivista suhtautumistaan mantralla "pessimisti ei pety", mutta havaintojeni (ja myös omien kokemusteni) mukaan pessimisti pettyy kerta toisensa jälkeen lietsottuaan itsensä epäonnistumaan. Pessimisti on psykoosissaan myös etevä löytämään todisteita kielteisiä asenteitaan tukemaan.
Optimismi lähtee tehokkaimmillaan mahdollisimman rehellisestä havainnoinnista, siitä huomiosta että maailma tekee mitä haluaa, ja minä päätän tahdonko navigoida virrassa. Uskomattomien mahdollisuuksien avautuessa tosin tuntuu vaikealta edes kuvitella valitsevansa passiivista homehtumista ja uhri-identiteettiä. Kaikki muu kuin optimismi tuntuu musta sekä älylliseltä että emotionaaliselta epärehellisyydeltä.
Miksiköhän olen ajatellut, että kaikkea pitäisi voida kontrolloida? Taistelu maailmaa vastaan heijastuu kovalla kädellä takaisin, se on vastatuuleen ulostamista.
Myös taistelu maailmaa myötään heijastuu takaisin. Tämä on synergiaa. Minä virittäydyn ympäröivään todellisuuteen, yritän hahmottaa kuinka virtaukset kulkevat ja vähitellen opin havaitsemaan kohdalleni osuvia mahdollisuuksia. Se on kuin surffaamista. Virtaa ei voi pakottaa, mutta siihen voi heittäytyä mukaan. Jokaikinen hetki pursuaa mahdollisuutta, ja jokainen valittu mahdollisuus opettaa kasvamaan.
Liika epäröinti tekee flown mahdottomaksi. Polkupyörällä on vaikea ajaa jos ei luota siihen että jatkuva liike pitää pystyssä. Useimmat eivät kuitenkaan osaa sitä tuosta vain - taito kasvaa harjoittelemalla. Luottamus on loputtoman tärkeää, eikä kasva epäröimällä. Pakkomielteinen vaatimus asioiden pysyvyydestä synnyttää loputtomasti kärsimystä. Jos jokin on pysyvää, niin muutosprosessi.
Evoluutio on jatkuvaa. Kaikki elää, ja muutos on sitä hedelmällisempää mitä kokonaisvaltaisemmin muuttuva osaa virittäytyä.
Elämä on palkinnut minua luottamuksesta ja heittäytymisestä. Tavalla tai toisella projektit joihin ryhdyn tuntuvat onnistuvan, eivät aina tavalla jota olen odottanut, mutta palkitsevat kuitenkin - opettavat, rikastavat, lisäävät luottamusta maagiseen virtaukseen. Kaikki kasvaa ja vahvistuu.
Vähitellen opin toimimaan paremmin yhdessä, synkronisaatiossa - en vain toisten ihmisten kanssa, vaan koko maailman. Evoluutio ajaa tähän suuntaan - sellainen itsekeskeisyys joka ei ymmärrä kaiken hengittävän samana kokonaisuutena, ei säily koska se ei ole kestävää. Elämä ei ole nollasummapeli jossa yhden voitto tarkoittaa automaattisesti toisen tappiota. Ymmärtäessämme tämän pelin sääntöjen toimivuuden, alamme elää niiden mukaisesti, ja vähitellen yhä useampi voi kokea itsensä voittajaksi.
Tietynlainen itsekkyys kyllä hehkuu myönteisellä tavalla tämän kaiken ytimessä - ymmärrys siitä, etten voi auttaa maailmaa kestävästi jos laiminlyön oman hyvinvointini. Mitä paremmin voin, sitä paremmin maailma ympärilläni voi.
Matkan aikana jotkut toki syövät ja toiset tulevat syödyksi - se, että maailma palkitsee yhteispelistä, ei estä sitä olemasta julma. Kärsimys on todellinen kokemus, eivätkä kaikki koskaan ymmärrä kuinka siihen tulisi virittäytyä. Vahvimmat selviävät. Tylyä, mutta siinä piilee myös mahdollisuutemme. Me voimme vahvistua yhdessä. Me voimme aktiivisesti päättää luoda tänne kaunista, mutta se ei ensisijaisesti tapahdu ulkoa käsin - maailman ydin sijaitsee itsessä. Ympäristö transformoituu kun yksilö ottaa vastuun kasvuprosessistansa. Lannoittakaamme.
Rajattomasta luovuudesta syntyy rajattomat resurssit. Teknologia, tiede ja sisäinen evoluutio ovat kaikki ihmisen mielikuvituksen lapsia. Päätämme yhdessä mitä tahdomme ihmeillämme luoda.
Ehkä me voimme mitä tahansa?
(Jauhaa muuten vielä tota pessimisti mantraakin vielä..)
