Minuus

[wRRa]

Onko teidän mielestänne olemassa jonkinlaista pysyvää, eheää ydinminää? Minkälainen käsitys teillä ylipäätään on minuudesta?

Mä olen nyt kaiken jälkeen päätynyt siihen tulokseen, ettei mitään muusta maailmasta erillistä minuutta ole olemassa. Minuus tuntuis olevan kokemusten summan lisäksi myös se, mitä kaikkea mä olen omaksunut muilta olennoilta ympärilläni. Toisin sanoen minuus on lähes täysin sosiaalisten vuorovaikutusten tuotetta.En usko, että minulla voisi olla minkäänlaista käsitystä itsestäni, ilman muita ihmisiä.

Kaikki näyttää olevan jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään ja erillisyys pelkkää illuusiota, joka auttaa meitä jäsentämään maailmaa päämme sisällä ja kehittämään tietynlaisia ajatuksia.

Minkälaisia näkemyksiä teillä on?

[Jeshu]

Voi olla, että pää olisi tyhjä jos ympärillä ei olisi yhtään mitään, jota on vähän vaikea kuvitella. Kyllähän ihminen kerää informaatiota muualtakin kuin vain toisista ihmisistä. Eli siis, autiolla saarellakin elänyt ihminen käsittäis itsensä, koska väkisinkin huomais että se on hää itte joka näkee ton palmun tossa...

[liukuri]

Itsekkin osittain samaa mieltä tuossa että minuus on kokemusten summa jne.. Mutta kuitenkin se tapa millä ollaan lähdetty liikkelle tulkitsemaan kokemiamme asioita tai ympäristöstä ottamaamme informaatiota on kyllä jokaisessa itsessään tuolla jossain aivojemme uumenissa koodattuna jo ihan syntyjään. Toki joillakin se osa minuudesta saattaa muuttua jossain määrin mutta tuskin kokonaan. En kyllä ole varma tajusinko tämän jutun pointin, mutta luulisin että olen samassa aiheessa

[zerk]

Luulen, että ihminen peilaa itseään aina jollain tavalla ympäristönsä kautta tavalla tai toisella. En usko siihen, että olisi olemassa kaikesta muusta erillään olevaa minuutta, joka ei ole missään vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Voi olla, että pää olisi tyhjä jos ympärillä ei olisi yhtään mitään, jota on vähän vaikea kuvitella. Kyllähän ihminen kerää informaatiota muualtakin kuin vain toisista ihmisistä. Eli siis, autiolla saarellakin elänyt ihminen käsittäis itsensä, koska väkisinkin huomais että se on hää itte joka näkee ton palmun tossa...

Haluan tähän kohtaan hehkuttaa yhtä aika merkittävää muistoa, vaikka se saattaakin mennä hieman ohi aiheen; mulla on muistikuva siitä hetkestä kun pikkulapsena ymmärsin, että se peilistä takaisin tuijottava olento on minä. Minä olen olemassa. Siihen oivallukseen liittyy todella voimakas tunnereaktio, samaan aikaan oivaltamisen iloa ja todella syvää hämmennystä ja vähän ahdistusta.

[Voima]

Miun mielest tää minä/ego-keskeinen minä on jatkuvan muutoksen alainen eikä lopullinen vaa enemmänki kehitysvaihe. Uskon jonkinlaiseen kuolemattomaan yliminään, mihin on kyll vaikee saada yhteyttä.

[tunnusta]

Minusta on hassu ajatus, että olen vain epämääräinen kasa molekyylejä, joka yrittää epätoivoisesti koko elämänsä ajan selvittää täällä kosmisen kaaoksen keskellä, että mikä ihme oikein olen.

[lixcc]

Itsekkin osittain samaa mieltä tuossa että minuus on kokemusten summa jne.. Mutta kuitenkin se tapa millä ollaan lähdetty liikkelle tulkitsemaan kokemiamme asioita tai ympäristöstä ottamaamme informaatiota on kyllä jokaisessa itsessään tuolla jossain aivojemme uumenissa koodattuna jo ihan syntyjään. Toki joillakin se osa minuudesta saattaa muuttua jossain määrin mutta tuskin kokonaan. En kyllä ole varma tajusinko tämän jutun pointin, mutta luulisin että olen samassa aiheessa

Persoonallisuuden uskon olevan jotakin mikä meillä on jo ennen syntymää ja sen jälkeen. Se muuttuu ajan kanssa ympäristötekijöistä mutta minuus pysyy joiltain osin muuttumattomana. Ykseys on mielestämme ihmisten välillä.