Kuullostaapa hyvin tutulta nuo tuntemukset, suurilta osin... Itse en vaan koskaan ole netissä tai tosielämässä uskaltautunut näistä avautumaan kun pelkään että saan negatiivisen vastaanoton tai en osaa ilmaista asiaani oikein.
Sama täällä on pitkälti ollut... Johtunee myöskin siitä, että ihmisillä on netissä paha tapa kääntää kaikki sanomiset ihan nurinkuriseksi, takertua yhteen lauseeseen ja irroitella ne kokonaisuuksistaan..
Joskus kun haluaisi purkautua jostakin asiasta niin sitä on vain hiljaa sillä yrität kirjoittaa / sanoa asian miten asiallisesti ja mallikelpoisesti tahansa niin pian joku huomaa jonkun jutun mistä pääsee huutamaan... Niin ja sitten se muuten loistavasti alkanut päivä onkin taas seuraavat 15 min pilalla...
Minussa on myös sitä vikaa että osaan joskus päässäni kääntää neutraalitkin palautteet piikittelyksi, varsinkin internetissä tää on helppoa kun ei näe toisen ihmisen eleitä. :?
Uskoisin myös, että netissä piikitellään / huudetaan ja valitetaan paljon helpommin kuin oikeassa elämässä... Kun toista ei näe niin se on paljon helpompaa aloittaa kettuilu vain oman egonsa parantamiseksi.. ja mikä parasta: Kun sen tekee anonyymisti niin siitä ei kostaudu itse mitenkään. :?
Itsekkin kun olen ollut koko nuoruuteni kestokiusattu minne ikinä olenkaan mennyt niin sitä ottaa helpommin kaiken palautteen... ei pelkästään neutraalia vaan myöskin ihan kehutkin kettuiluna...
Se tekee ystävystymisestä myöskin vaikeata. Kerrankin minua yritettiin iskeä todenteolla sillä ämmä ajatteli saavansa minusta jotakin uutta selville mistä pääsevät sitten porukalla nälvimään... myöskin se olisi ollut hauskaa, koska minut olisi saanut tekemään kaikkea typerää josta porukalla olisi päässyt nauramaan... Niin ja mikäli tuollaisia ideoita on niin ei kannata puhua niistä bussissa. Pääni kun pyörii ja korvani kuuntelevat aivan kaiken mitä ympärilläni tapahtuu.
Tuollaisten tapausten jälkeen jos joku sanoo vaikkapa, että "tosi kiva paita" niin alkaa ensimmäisenä etsimään jäätelötahraa paidalta... Tai mikäli joku antaa palautetta novellista / runosta / tai mistä tahansa niin sen ottaa heti kettuiluna... eteenkin mikäli palaute on tyyliin "tuosta kohdasta mä eritoten pidin... se oli niin yllättävä".
Sitä alkaa heti omassa päässä surraamaan ja aivot käsittelemään asioita ja kääntämään ne nurinkurisiksi...
Niin ja tietenkin vielä kun menneisyyteen liittyy tuota väkivaltaa, valeiskuyrityksiä ja ihan silkkaa teräkammoa niin vaikka niistä ajoista onkin jo kuusi vuotta niin silti mikäli joku kutsuu minut kylään ja haluaa olla kaverini ja tavata minut jossakin niin alkaa päässäni helposti kytemään ajatukset, että kehenköhän sekin on yhteydessä ja kukakin nyt aikoo pääni menoksi jotakin...

Kyllä noista on alkanut eroon pääsemään pikkuhiljaa, mutta mikäli ihminen ottaa liian avoimesti vastaan minut niin sitä on heti varpaisillaan... Normaali vastaanotto kun on se, "älä varasta mitään" tai "haluutko turpaan vitun homo?"...
Nuorempana osasin olla sosiaalisempi ja olla murehtimatta asioista liikoja mut nykyään tuntuu että suun auki saaminen ja vapaasti puhuminen sekä ystävystyminen ihmisten kanssa vaatii sellaisia voimavaroja että niitä pitää aina kaivaa päivät pitkät ennenkun mitään saa aikaiseksi. Eikä asiaa auta yhtään että harrastuksiltani olen tälläinen animehörhökummajainen enkä edes sopeudu yhteen muiden animeharrastajien kanssa.
Nuorena sitä suhtautuu kaikkeen avoimesti ja iloisesti. Kun tähän maailmaan ja oravanpyörään alkaa pääsemään sisälle niin piirit pienenevät ja ihmisistä tulee turhamaisempia. Sitä itsekkin sen seurauksena sulkeutuu eikä niin helposti luo uusia siteitä uusiin ihmisiin. Sitä ikään kuin on varautunut kokoajan uhkaan tai hyökkäykseen ja ottaa puollustuskannan itselleen... sen ns kovan ulkokuoren mikä sitten piikittelee ja nälvii heti tilaisuuden tullen.
Hörhöjä me taidetaan kaikki olla tavalla tai toisella jotka kasvien kiehtovaan mailmaan ollaan tutustuttu?

Meinaa ainoat ihmiset jotka minun seurassani ovat viihtyneet pidempiä aikoja kuin tunteja ovat olleet kaikki tavalla tai toisella umpihörhöjä.

Ehkäpä se onkin juuri yhdistävä tekijä ja voimavara? Kun yhteiskunnasta syrjäytyy, muuttuu myöskin arvomaailmat ja näkee ihmisten maailman paljon petollisempana ja turhamaisempana kuin muut näkevät... Sitä vain istutaan metsän siimeksissä ja seurataan puitten lomasta miten outo kansa menee kiireillään...

Ehkäpä sillä ei loppujen lopuksi olekkaan väliä onko syrjäytynyt narkki tai vaikkapa harry potter fani... Kumpikin on sisimmältä samanlaisia ja tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään... Sitä oppii katsomaan pintaa syvemmälle kun ei ole pelkästään pintaliitäjiä ympärillä... Ehkäpä sitä on vain aikaa ajatella ja muodostaa käsityksiään.
Mutta loppujenlopulta en oikeastaan ole pettynyt elämääni vaikka vastoinkäymisiä onkin ollut ja varmasti tulee vielä tulemaan rutkasti, ehkä minäkin olen yksi niistä ihmisistä jotka tyytyy aika vähään. Kunhan on katto pään päällä, rahaa ruokaan ja vähän myös viihteilyynkin sekä toimiva netti kotona niin olen tyytyväinen.
Jos vastoinkäymisistä pääsee ylitse niin vastoinkäymisistä oppii... Vaikka minäkin vihaan vähän sitä sun tätä mitä minulle on tapahtunut niin ilman niitä tapahtumia en olisi tällainen luonne kuin olen. Olen tyytyväinen itseeni enkä haluaisi olla minkään muunlainen. Eli vaikka elämä ei olekkaan kummoinenkaan niin se on se elämä minkä itse haluan elää...
ja tässä vaiheessa alkaa mietteet ja ajatukset menemään liian syvällisiksi, jotta niitä tajuaisi ilman daturan pyhää voimaa...
Tietenkin mikäli daturaa tai ymmärrystä löytyy niin juttelen mielelläni.
