Kaksisuuntainen mielialahäiriö

[muovailuvaha]

Hei. Itselläni on diagnosoitu otsikon mukainen sairaus ja tällä hetkellä lääkityksinä mm. neurolepti (elän juuri nyt sitä maanista vaihetta, neuroleptin tarkoitus tasoittaa olotilaani normaalimpaan päin), diapamei (mahdollisiin paranoiapäiviin ja paniikkikohtauksiin et pääsee edes ruokakauppaan), tenox (unensaantiin) ja itse vaadin saada reseptin myös melatoniinille (3mg) ettei tarvis käyttää kahta bentsoo (diapam ja tenox). Ainakin tähän asti olen nukkunut pitkästä aikaa yöni kuin tukki tuolla neurolepti ja melatoniiini combolla (maanisessa vaiheessa nukkuminen on todella vaikeaa ilman lääkitystä). Ongelmana melkein jo itse herääminen varsinkin jos aikaisin tarvitsee herätä

Niin jos joku ei tiedä mitään tästä sairaudesta niin tuolta löytyy suunta-antavaa tietoa http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaksisuunt ... 4iri%C3%B6

Tämän threadin iskin foorumille ihan vaan sen takia, että haluaisin tietää löytyisikö mahdollisia kohtalotovereita foorumeilta. Olisi mukava keskustella ihan noin yleisesti ottaen tästä sairaudesta ja miten sen itse koette ja miten sen kanssa elätte jokapäiväistä elämäänne. Keskustella mm. erilaisista keinoista helpottaa olotilaansa jne. Itse olen jonossa myös terapiaan tuon lääkityksen lisäksi.

Jos vastaava threadi jo löytyy tai tämä on väärä boardi keskustella tämän luontoisesta aiheesta, niin nöyrimmät pahoitteluni jo etukäteen.

[Infitialis]

Välillä jaksaa, välillä ei. Diagnoosini on elämä.

[frapathea]

Oon miettiny traditionaalisten itämaisten (elikkäs pitkälti buddhalaisten) ynnä muiden erilaisten esoteeristen kartastojen pohjalta, että onkohan bipossa kyse jatkuvasta arising and passing awayn ja dark night of the soulin välillä sahaamisesta. Jotkut suuntaukset ehdottavat, että tuota pimeää yötä ei pysty ylittämään ilman pyhän suojelusenkelinsä taikka korkeamman minänsä avustusta. Eli sen pohjalt tekeepi mieli usein pipopäitä ohjastaa hörhähtämään, meditoimaan, rukoilemaan enkeliään ja kaikkee tollasta huuhaapaskaa.

Koska tietty haeskelen ympäriltäni just mun näkemystä puoltavia johtolankoja, niin oon miettiny, että liittyyköhän lisääntyneet mielenterveysongelmat siihen, että yhä useampi livahtaa henkiselle polulleen vahingossa ja ihan huomaamattakin, ja meillä kun ei länsimaissa oo yleensä kovinkaan kattavaa ymmärryst asiasta niin homma leimataan sairaudeks josta pitää taannuttaa sille edeltävälle apinatasolle. Toisaalt jos se toimii, ni mikä ettei. Mulla ei ainakaan oo ikinä toiminu.

[Hekkis]

Aika vaikeita kysymyksiä nää mielenterveysongelmat kyl aiheuttaa ainaki meikäläiselle. Kyllähän kaikenmaailman diagnoosit välillä tuntuu aika väkisinväännetyiltä ja mustavalkoselta, mut mitenköhän ite toimisin jos olisin lääkäri ja joku tulee mun vastaanotolle kuvailemaan jotain depis-oireita. Pitäskö siinä sitten sanoa vaan että "se on elämää, koitahan pärjäillä"? Tuskin kovinkaan lohduttavaa kuultavaa. Niinkin paljon kuin arvostan ja olen kiinnostunut itämaisesta filosofiasta, niin saattaisin kyllä olla aika varauksellinen suosittelemaan vastauksia sieltä ensisijaisena ratkaisuna. Ainakin yhtenä tärkeänä pointtina pitäisin sitä, että potilaan akuuttia itsemurhariskiä olisi minimoitava jos tälläistä esiintyy. Jos tää onnistuu lääkkeillä niin se on sitten suositeltavaa. Toisaalta jotkut lääkkeet voivat taas kohottaa sitä. Äh, vaikeita asioita nämä. Psykologiakin on vielä aika kehittymätöntä jos tietystä näkökulmasta miettii, mutta onko meillä parempaa tällä hetkellä? Varmasti voikin olla, mutta toimiiko se kaikille? Elämä on kyl välil niin monimutkasta että pistää välillä hajottamaan, toisaalta yksitoikkoisuus on hyvin ikävystyttävää pidemmän päälle. Vittu, miks aina "toisaalta" tai "mutta"? Enkö osaa päättää mitään? Olis kyllä helppoa jos vaan uskoisin kaikkeen mitä julkaistaan "tieteellisenä tutkimuksena" ja asiat olisivat mielestäni niinkuin oppikirjoissa lukee tai sitten raamatussa. Mutta toisaalta...

Mitäköhän oikein höpisen?

[frapathea]

Joo, no mulla taitaakin olla vähän sellaista vikaa, etten pidä sitä kovinkaan suurena menetyksenä, jos joku sokerista tehty pikku ihminen menee ittensä tappamaan, kyllä meitä riittää. Ja jos sä haluut vastata tähän jotaki että sanoisitko noin jos omat läheises ja blaa blaa blaa, ni joo, on mun läheiset tuhoillu ittiään ja kaikessa surussa senkin on pystyny väistämättömänä asiana vaan nielemään, että parempi onni sillekin rakkaalle ens kerralla, jos sellasta sille siunautuu.

Mut siis toi nyt on tollast mutuiluspekulointia, olisit varmaan huomannu sen, Heikkis, jos olisit viestini lukenut. Kuten myös tämän kohdan:

Toisaalt jos se toimii, ni mikä ettei. Mulla ei ainakaan oo ikinä toiminu.

Enkä mielestäni ole missään vaiheessa väittänyt, että erilaisten traditionaalisten lähestymistapojen hyötykäyttö yhdistettynä nykytietämykseen tarkoittais sitä, että pahasti masentuneelle pitäis sanoa "se on elämää, koetahan pärjäillä". En tiedä, mistä moisen jutun ees päähäs revit. Nykyaikainen psykologia on kuitenki melkosen lastenkengissä siinä missä ihmiset ovat kohdanneet sen käsittelemiä ilmiöitä paljon pidempään, joten en näe syytä sille, miksei pitkään eläneitä näkemyksiä asiasta kannattais vähintäänkin harkita osana suhtautumista.

Nii, elikkä sitten vielä pähkinänkuoressa, mikäli kommunikaationi on jostain syystä jäänyt piirun verran turhan epäselväksi aiemman viestini kohdilla: musta ongelmallisinta nykylääketieteen suhtautumisessa on se, että jos tyypillä ei oo kauheen kivaa tai sillä on liian kivaa ja sen käytös ja/tai kokemusmaailma poikkeaa jotenkin siitä, mitä ahtaissa toimistoissa jakkupuvuissa istuvat tantat kokee päivä toisensa jälkeen eläkepäiviinsä asti leimataan sairaudeksi, josta pitäis jotenkin taantua sinne missä voi taas toimia tasapaksuna betonikuution vankina ilman mitään hassuja ajatuksia. Sikäli must on aika yks hailee, jos joku niin oikeesti haluaakin itelleen tehdä, enemmän huolestuttaa se kuinka länsimainen lääketiede mainostaa kalliita brändilääkkeitään ainoana oikeana vaihtoehtona ja pahimmillaan tuomitsee kiinnostuksen vaihtoehtoisiin suhtautumisiin ja näkemyksiin sairaina silloinkin, kun henkilö itse kokee ne suuremmaksi avuksi.

Ja mitä hittoo, traditionaalisii harjoitteitahan käytetään muunnoksina tietyissä terapiamuodoissakin. Oon käsittänyt, että esim. rajatilaisia ja keskittymishäiriöisiä ollaan menstyksekkäästi hoidettu mukautetulla istumameditaatiolla, siinä missä muun muassa tohon borderiin ei taida lääkkeet taikka vaikkapa kylmä osastohoito usein kummemmin auttaa, enemmän ne pahentaa.

[muovailuvaha]

Katos, saatiinhan tähänki threadiin eloa.

Itse en ole ikinä kuulunut näihin henkimaailma-mystikko-ihmisiin. En usko, että itse saisin mitään apua sairauteeni "hurahtamalla" jonkun gurun oppeihin tai vastaavaa. Ja lisättäköön, että itse olen vielä sieltä "normaalimmasta päästä" Bipoa, ei ole itsemurha tullut mieleenkään. Mutta varsinkin depiskausina on se väliin silti ollut rankkaa, kun pahimmillaan se on sitä, että nukkuu vaan lähes 24/7 eikä tee juuri muuta. Ei vaan yksinkertaisesti riitä voimat. Sit taas tässä maanisessa päädyssä ei edes aina pidä itseään sairaana, mutta huomaa silti ovelasti käyvänsä ylikierroksilla, ei saa nukutuksi, koko ajan pakko säätää jotain jne. Eli alkaa se maanisuuskin rasittaa varsinkin, jos koittaa itse jarrutella, mutta huomaa ettei vaan pysty siihen. Eli epätoivoa kokee oli sitten depressio tai maaninen vaihe menossa.

[frapathea]

Miks tarvis hurahtaa asioihin käyttääkseen niit hyödykseen? Pidän ite esim. astrologiaa ja tarotteja täytenä huuhaana, mutta koen niiden silti olevan kiva instrumentti itsensä ja sisältönsä peilailuun. Samalla tavalla esim. buddhalaisuudessa tunnetut ñanat ja jhanat ovat tuntuneet hyödyllisiltä kartastoilta (eli suuntaa ja ideaa antavilta apuvälineiltä – ei itse asialta!) kuten myös Learyn 8-cirquit-malli ja chakratkin, vaikken niihin aina epäilyksettä uskokaan.

Ja hitto, jos johonkin juttuun luottaminen saa mun elämänlaadun paranemaan silminnähden, niin mitä haittaa siitä on, ku vittu pelkkää voittoo??!! Jos mä kykenen keskittymällä havainnoimaan havainnointiani pitämään huolen itsestäni ilman riippuvuutta ulkoisiin hahmoihin tai aineisiin, ni kuulostaa passelilta, yks sellanen kiitos.

Mut totta kai se on helppoo vierittää vastuu omasta kokemuksesta ihan minne tahansa kunhan ei ittelleen.

[muovailuvaha]

Itselläni auttaa jonkin verran se vanha hyväks todettu eli liikunta (juuri maanisessa vaiheessa). Mutta nuoresta asti urheilleena en saa sillä "purettua" olotilaani täysin. Ainakin tässä vaiheessa koen, että saan parhaimman avun juurikin tapaamalla terapeuttiani säännöllisesti ja saamalla samaan aikaan lääkityksen josta saan riittävän hoitovasteen. Olen jopa henkisesti valmentautunut siihen, että saatan joutua syömään näitä lääkkeitä lopun elämäni ajan ja ei se niin pahalta kuulosta. On kuitenkin olemassa niin monta muuta sairautta joissa elinehtona on lääkitys, muuten kuolema korjaa satoaan (esim. diabetes).

[frapathea]

Niin, kuten kullekin sopii. Oma ihanteeni olisi se, että kykenisin selviämään kaikenlaisista olosuhteista mahdollisimman kiitettävästi, joten lääkekoukut eivät vetoa ja tuntuu muutenkin palkitsevimmalta opetella ottamaan itse ohjaita käteen niin pitkälti kuin suinkin mahdollista. Mut no joo, jos on diabeetikko ni tietty siin on vaihtoehdot vähän harvemmassa.

[muovailuvaha]

Niin, kuten kullekin sopii. Oma ihanteeni olisi se, että kykenisin selviämään kaikenlaisista olosuhteista mahdollisimman kiitettävästi, joten lääkekoukut eivät vetoa ja tuntuu muutenkin palkitsevimmalta opetella ottamaan itse ohjaita käteen niin pitkälti kuin suinkin mahdollista.

Näin ajattelin itsekin jo vuosia sitten, mutta jouduin vähitellen myöntämään itselleni etten kykene yksin korjaamaan henkistä tilaani johon olen päätynyt vuosien varrella. Ideaalitilanne toki olisi elämä ilman lääkkeitä ja terapiaa.

[frapathea]

Niin, kuten kullekin sopii. Oma ihanteeni olisi se, että kykenisin selviämään kaikenlaisista olosuhteista mahdollisimman kiitettävästi, joten lääkekoukut eivät vetoa ja tuntuu muutenkin palkitsevimmalta opetella ottamaan itse ohjaita käteen niin pitkälti kuin suinkin mahdollista.

Näin ajattelin itsekin jo vuosia sitten, mutta jouduin vähitellen myöntämään itselleni etten kykene yksin korjaamaan henkistä tilaani johon olen päätynyt vuosien varrella. Ideaalitilanne toki olisi elämä ilman lääkkeitä ja terapiaa.

Miks ilman terapiaa? Onhan se aina kiva jos on joku mukava terapeutti ja tuntuu, että terapiatoiminta ylläpitää hyvää meininkiä tehokkaasti. Siihen kun ei sillai ruumiillisestikaan koukutu ni ei haittaa vaikka säännöllisestikin vetäis Tosin mitäpä tällä foorumilla ruumiillisista koukuista paasaamaan...

[muovailuvaha]

Niinpä