FlyingH wrote:Kannattaako vastata aiheeseen vakavasti kun topicin aloitus kuulosti lähinnä vittuilulta
Ehkä siitä kannattaa ottaa osa pienenä läppänä...
kyllähän meille aika monille tulee se tilanne, että oho mites se näin lähti käsistä.
Yleensä on kahenlaisia huumeiden käyttäjiä... Niillä joilla on tarpeeksi huumeita ja sit se jossain kohtaa lähtee käsistä. Sit on niitä joilla ei ikinä oo ees mahollisuutta vetää sitä kunnolla käsistä...

No ei vais.
Kottonmouth wrote:Milloin lipsahti?
Miksi niin kävi?
hmm. No ekan kerranhan se lähti jo 17 veenä teininä. Kotibileistä kotibileisiin... Bentsoja, viinaa ja oppareita päivittäin. Kait sitä teininä piti pitää hauskaa niin, että vanhempana ei tartte ettiä enään nuoruutta... Sit tuli lopetus.
19 veenä lähti psykedeelit käsistä. Tonnilla kuussa deelejä liikku kämpässä, kait joku egobuusti päällä ja ajatus siitä, että tää oli kehittävää touhua.
Sit, kun deelit ei enään antanut sitä ihmettelemisen tunnetta (ehkä toisaalta vois sanoa vaikken tykkäisi näin sitä muotoilla. EI TOIMI NIINKUIN ENSIN), alkoi arvomaailma muuttuun ja näkemykset elämästä. Halus alkaa tekeen elämässä asioita joita unelmoi kaiken ton hauskanpidon ajan. Niinkuin vaeltamista vuorilla, kitaristin ammattista, erilaisten asioiden opiskelusta ja lukemisesta, uusien taitojen oppimisesta ja aloittaa harrastaan taistelulajeja. Tulin ensin kerran aika HIGH ON LIFE erilailla, kuin ennen luulin tulevani. Samalla itseäni toteuttaessani aloin nauttiin suunnattomasti huumeista jotka buustas mun keskittymiskykyä, pirteyttä ja antoi hetken "unta" joka oli unta joka toimi paremmin työnarkomanin maailmassa. En ois ikinä uskonut, että 17 veenä, kun lopetin silloin hetkeksi kaiken. (bentsot oli kovin lopetus...kumminkin veti päivittäin viinan kera useampia nappeja naamariin), että oisin vielä nistahtanut subuun ja ensimmäistä kertaa sanon, että PIRI on yksi lempi huumeista kaikista niistä muista huumeista mitä oon kokeillut ja mitä muut ihmiset hehkuttaa kuin elämän siisteimpänä juttuna...
Aika salakavalasti se lähti subulla. Piti ostaa vain pari palloa, sit ne meni hetkessä. Piti pitää tauko, mutta tais olla viikonloppu ja tylsä hetki jotenka tartti lisää... Puolen vuoden jälkeen (tai vähän alle) piti lopettaa joululomalla. Onnistu pari viikkoa sit taas jotta sai sen saman energia määrän itelleen painaa päivittäisiä työmääriä alta pois aloin käyttään subua. Kesällä piti taas lopettaa, mut vitut

Pitää reenata nyt, bändejä pystyyn töitä lisää antakaa töitä töitä... Mä haluun näitä juttuja jotka jäi tekemättä jossian vaiheessa nyt hotkin sen kaiken ruuan jota jätin syömättä toteuttaessani teini-ikää pois alta...
hmm. Musta tuntuu, että oon "työnarkomaani". Käytän huumeita lähinnä eniten työnteon ohella siellä ne on parhaita. Päivittäiset reenit hoituu pireissä paljon iisimmin ja muutenkin puuhastelu on leppoisampaa näin. Kiva vain mä tykkään. Toivottovasti en mee paljoo överiksi. Uskon, että joku päivä tätä menoa, mun isoimpia huolia hyvinkin saattaa olla se, että ihmiset ympärillä alkaa ihmetteleen miksi teen kokoajan jotain omia juttuja enkä innostu oikein muista jutuista, kuin itteni toteuttamisesta ja muutun pahimmillaan vielä enemmän itsekeskeiseksi suorittaja persoonaksi, rupeen käymään ylikierroksilla ja väsähdän, näitä on tapahtunut jonkun verran. No mielenkiinnolla sitä tutkii miten tää riippuvuus etenee. Aika iso osa huumeet on mua ja mun elämää ollut. Kumminkin 90 prossaa ajasta on joku vaikuttanut päässä tän vuoden... Viimeiset vuodet varmaan 50 prossaa, en tiiä. Ei enään ihmetytä sillai.
Kottonmouth wrote:
Oletko hyväksynyt asian ja ymmärrätkö sen, vai yritätkö pitää yllä minuutesi rippeitä tekosyillä ja selityksillä jolla yrität oikeuttaa narkahtamisesti omien ja muiden silmissä?
Oikeuden tähän kuosaamiseen tuli multa, enkä sitä ees kysynyt keltään, ja jos kysyin niin kysyin silti vain oikeasti itteltäni... Minuuteni rippeet on enään siinä mitä mä saavutan, niistä mä voin olla joku päivä ylpeä niistä mä myös saan hyvin kivoja kiksejä... Muiden silmissä mä varmaan oon täysin turha mitätön ihminen omien unelmien kanssa, mutta ainakin nykyään mä elän niitä enkä niinkuin vuosi pari sitten jumittanut kuvioissa jotka ahisti ja masensi.